Reportaasit
09.04.2015

Hullut päivät

Teksti:
Susanne Salmi & Lauri Hannus
Kuvat:
Lauri Hannus

Ylioppilaskunta, ammattikorkeakoulu ja puolueiden piirijärjestöt tuottavat kukin omanlaisiaan kansanedustajaehdokkaita. Erilaisista taustoista huolimatta nuorilla ehdokkailla on yhteinen ongelma: edellinen sukupolvi, joka ei tahdo päästää vallasta irti.

Vanhoja ystäviä on aina mukava tavata.

Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Lohela ja Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas Annika Karvonen ovat opiskelukavereita yliopistosta, sillä molemmat aloittivat englannin kielen kääntämisen ja tulkkauksen opinnot vuonna 2001. Siksi on aivan luontevaa, että he vaihtavat kävelykadun kampanja-areenalla kuulumisia muutenkin kuin poliittisen debatin merkeissä.

Kahden toisiinsa nuivahkosti suhtautuvan puolueen ehdokkaiksi kohtaaminen on harvinaisen lämmin. Muutaman metrin päässä asetelma on klassisempi, kun Perussuomalaisten tunnuksiin sonnustautuneet miehet keskustelevat kävelykatua piirittävistä valvontakameroista. Heitä kamerat eivät haittaa, kaikkea saa turvallisuuden nimissä kuvata. Toiset puolueet, kuten ”vasemmisto ja vihreät” ovat kuulemma periaatteellisesti moista vastaan. Olettamuksen paikkansapitävyyttä ei tarkasteta naapurimökiltä.

Karvonen palaa vaalityön ytimeen: äänestäjien kohtaamiseen. Pienellä budjetilla liikkeellä oleva ehdokas jakaa karamelleja, joihin hän on nitonut kiinni itse tulostetun lentolehtisensä. Vasemmistonuorten puheenjohtajan Li Anderssonin ja istuvan kansanedustajan Annika Lapintien suurikokoiset mainosliput hulmuavat taustalla. Vierailuhetkellä kumpaakaan ei näy, mutta kampanjatiiminsä ja mainosbudjettinsa kautta he ovat silti läsnä.

Nuorten ehdokkaiden hartiavoimin puskema vaalityö on kahtalaista: samalla haetaan sekä oman poliittisen profiilin nostoa että menestystä puolueelle. Vaalityö on poliittisten uramahdollisuuksien tunnustelua, eivätkä kaikki vaaliareenoilla parveilevat ehdokkaat kenties vielä tiedä, mihin ovat oikein ryhtymässä. Ensikertalaiselle eduskunta on vielä kaukainen paikka.

Vihreän liiton ehdokkaan Niina Ratilaisen tilanne on toinen. Puolueen puheenjohtajan Ville Niinistön eduskunta-avustajana työskentelevä Ratilainen on nähnyt omin silmin, millaista lainsäädäntötyö on.

”Niin usein olen seurannut keskusteluja lehtereiltä ja ajatellut, että minulla olisi näihin asioihin paljon sanottavaa. Tällä kaudella on tehty paljon sellaista lainsäädäntöä, johon en ole ollut kauhean tyytyväinen”, Ratilainen huokaa.

Turun kaupunginvaltuustossakin istuva Ratilainen on poliitikkona jo konkari. Silti eduskuntavaalikampanjoinnin arki on yllättänyt. Varsinaista politiikkaa pääsee puhumaan lähinnä paneelikeskusteluissa; muu aika saattaa kulua pinssien tekemiseen tai haalarimerkkien suunnitteluun. Vuorokaudesta uhkaavat tunnit loppua kesken, kun ehdokas sukkuloi vihreiden nuorten järjestämän hernekeittotarjoilun ja Varissuolla tapahtuvan lähiökampanjoinnin väliä.

 

Vaikka kävelykadulla kuhisee, on kampuksella vielä huhtikuun ensimmäisinä päivinä yllättävän hiljaista. Maaliskuun lopussa alueella aktiivisesti kaarrellut RKP:n Ida Schaumankin vaikuttaa siirtyneen otollisemmille apajille Åbo Akademin lähettyville.

Kukaan ei tilastoi kampuksella tehtävää jalkatyötä, mutta moni ylioppilaskunnan toimija arvioi, että vihreät, kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat yliopistoalueen näkyvimmät puolueet. Tulostakin on tehty: edellisissä eduskuntavaaleissa nämä kolme puoluetta kahmaisivat Oikeusministeriön selvityksen mukaan 51 prosenttia kaikista opiskelijaäänestäjistä.

Esimerkiksi keskisuurta opiskelijapuoluetta SDP:tä ei yliopistolla juuri näy. Turun opiskelijoiden sosialidemokraattisen yhdistyksen puheenjohtaja Annemari Hannula kertoo, että kampuskampanjointia on tehty lähinnä TYYn tapahtumissa: fastlaskiaisessa ja kiirastorstain vaalitorilla.

Kampusalueen hiljaisuus tuntuu nurinkuriselta, sillä monen broilerin poliittinen ura käynnistyy juuri täältä. Reitti on selvä: ensin löydetään oma ainejärjestö, sitten asetutaan ehdolle edustajistovaaleihin.

Kaikkein innokkaimmat edunvalvontajäärät voivat hyvällä tuurilla nousta ylioppilaskunnan hallitukseen saakka. Siellä vietetyn vuoden jälkeen tie on auki taivaaseen asti – tai ainakin Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitukseen, jossa istuu lähes vuosittain myös Turun yliopiston kasvatteja.

Ylioppilasliikkeestä alkoi myös kokoomuksen eduskuntavaaliehdokkaan Lauri Katteluksen ura. Toisena opiskeluvuotenaan oikeustieteen ylioppilas valittiin TYY:n hallitukseen, jossa hän pääsi kätevästi seuraamaan vuoden 2011 eduskuntavaalikampanjointia lobbaripuolelta.

Ylioppilaskunnassa Kattelus muistetaan aikalaisiaan selvästi oikeistolaisempana poliitikkona. Peruskokoomuslaiseen verrattuna hän kuitenkin kokee olevansa lähempänä poliittista keskitietä. Nykyään nuori poliitikko istuu Varsinais-Suomen maakuntahallituksessa ja toimii Turun kaupunginvaltuuston ensimmäisenä varapuheenjohtajana sekä valtuustoryhmänsä puheenjohtajana.

”Turun kuntapolitiikassa olisi vaikeaa toimia ilman TYY-taustaa. Ei olisi mahdollista hypätä kuntapoliittiseen myllyyn ilman harjoittelua, linjakeskustelujen ja neuvottelujen käymistä ylioppilaskunnan puolella”, Kattelus hahmottelee.

Neuvottelujen huumasta voi kuitenkin päästä nauttimaan, vaikkei yliopistolainen olisikaan. Turun ammattikorkeakoulussa kestävää kehitystä opiskellut Niina Ratilainen löysi politiikan opiskelijakuntatoiminnan kautta. Kun Kattelus vuonna 2011 lobbasi kansanedustajia Ylioppilastalo A:n pohjakerroksesta käsin, teki Ratilainen samaa Suomen opiskelijakuntien liitto SAMOK ry:n hallituksessa. Vuonna 2012 kumpainenkin valittiin Turun kaupunginvaltuustoon.

Opiskelijapolitiikassa vietetyt vuodet painavat vaakakupissa, kun valtakunta etsii uusia päättäjiä. Parhaimmillaan opiskelijaliike opettaa lobbaamaan, verkostoitumaan ja puhumaan vastapuolen pyörryksiin. Ekonomiliitossa työskentelevä pitkän linjan lobbaajasuuruus Tage Lindberg jopa järjestää nuorille toivoille Junttaa tai kuole -koulutuksia, joissa käydään läpi poliittisen vaikuttamisen keinoja – myös kaikkein likaisimpia sellaisia.

Ratilainen arvelee, että opiskelijapolitiikassa arveluttavia hetkiä syntyy jopa useammin kuin muussa politiikassa. Samaa sanoo moni pitkän linjan ylioppilaskunta-aktiivi. Ylioppilasliikkeessä kaikki keinot ovat sallittuja, sillä harvalle osallistujista on kertynyt kovin paljoa menetettävää.

Jos haluaa pitää kätensä puhtaina, voi opiskelijapolitiikkaan sekaantumisen jättää väliinkin. Vasemmistoliiton Annika Karvonen keskittyi yliopistoaikoinaan oman ainejärjestönsä puheenjohtamiseen. Hän ei miellä jääneensä mistään paitsi, vaikka myöntääkin, että opiskelijapolitiikan tarjoamista verkostoista saattaisi olla hyötyä suuremmilla areenoilla.

Tuttavuuksia voi kuitenkin solmia myös muilla tavoilla. Karvonen päätyi Vasemmistoliiton riveihin vuonna 2004 törmättyään sattumalta forssalaisiin kaupunginvaltuutettuihin, jotka olivat viettämässä iltaa Turussa. Kohtaaminen sinetöi päätöksen puolueeseen liittymisestä, ja jo seuraavana päivänä Karvosesta tehtiin Vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokas.

Varsinaissuomalaisten ehdokkaiden vaalibudjetit ovat maltillisen kokoisia. 20 000 euron budjetteineen Lauri Kattelus on vähemmistössä, sillä yli puolet vaalipiirin ehdokkaista pyrkii eduskuntaan alle 10 000 eurolla.

Aina läpimenoon ei tarvitakaan valtavia summia. Vuonna 2011 varsinaissuomalaisista läpimenijöistä pienin budjetti oli Perussuomalaisten Maria Lohelalla, jonka kampanjaan kului 6 800 euroa. Sellaisella summalla saa esimerkiksi kaksi kahdeksasosasivun mainosta Turun Sanomista.

Jotkut ehdokkaista eivät käytä kampanjointiin juuri lainkaan rahaa. Annika Karvoselle budjettiasiat ovat periaatekysymyksiä. Hänen mielestään demokratian pitäisi toimia niin, ettei läpipääsy edellytä valtavia rahamääriä. Siksi näihinkin vaaleihin kuluu vain sata euroa.

”Sitä paitsi flaijerit päätyvät yleensä lukematta lähimpään roskikseen. Se tuntuu lähinnä paperin tuhlaamiselta.”

 Vaalikarkkeihin nidotut mainoslappuset eivät aiheuta suuria kustannuksia, mutta niillä saavutetaan harvoin menestystä. Sosiaalisessa mediassa kampanjoiminen on sentään käytännössä ilmaista, mutta siinä onnistuminen vaatii kovaa työtä, loistavaa ajoitusta ja hyvää tuuria. Karvonen myöntääkin, että lähtökohta on haastava.

”En usko, että raha ja iso kampanjaporukka ovat välttämättömyyksiä, mutta totta kai ne helpottavat. Kun on paljon ehdokkaita ja monella heistä takanaan rasvattuja koneistoja, niin kyllä se näkyy tuloksissa.”

Silti taloudelliset vaikeudet eivät erityisesti korostu, kun ehdokkaat listaavat kampanjoinnin kipukohtia. Suurimmat paineet syntyvät henkisellä puolella. On jaksettava olla jatkuvasti iloinen ja skarppi, ja vaikeisiinkin kysymyksiin on kyettävä vastaamaan ajasta ja paikasta riippumatta. Harva uskaltaa jättäytyä pelkän yleissivistyksensä varaan. Ratilainen ja Karvonen myöntävät auliisti, että esimerkiksi paneelikeskusteluita varten on tapana harjoitella etukäteen.

Jotta aika riittäisi kaikkeen, Kattelus jättäytyi päivätyöstään vaalilomalle jo tammikuussa. Karvonen jatkaa kääntäjän työssään myös kampanjoinnin ohessa, mutta se vaatii veronsa. Haastattelua edeltävänä yönä ehdokas on ehtinyt nukkua kokonaiset kaksi tuntia.

Vaalimökeillä väsymys ei hidasta menoa, sillä Karvonen kertoo rakastavansa ihmisten kohtaamista. Aina se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä vastaantulijoita riittää joka lähtöön.

”Joskus tapaa ihmisiä, joilla on paljon pettymyksiä ja katkeruutta. He voivat tulla todella aggressiivisesti syyttämään, että juuri sinä olet pilannut maailman”, Karvonen huokaa. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin kiirehtii korostamaan, että ikävät hetket jäävät yleensä mukavien kokemusten varjoon.

 

Suomalaisten kansanedustajien keski-ikä on 52 vuotta. Parikymppisiä ei edustajien joukkoon mahdu. Kaikkein nuorinkin, perussuomalaisten Olli Immonen, vietti juuri 29-vuotissyntymäpäiväänsä.

Keski-ikäinen kansanedustuslaitos ei kuvasta maamme ikärakennetta järin hyvin. Suomessa asuu yli kaksi miljoonaa alle 35-vuotiasta, mutta kahdestasadasta kansanedustajasta vain 12 kuuluu tähän ikäluokkaan. Valtaosa äänestäjistä valitsee itseään vanhemman ehdokkaan, sillä heitä pidetään kokeneina, uskottavina ja luotettavina.

Jos nuorta polvea edustavilta Kattelukselta, Karvoselta ja Ratilaiselta kysytään, asiat ovat pielessä. Eduskuntaan tarvitaan lisää nuoria – silläkin uhalla, että he tulevat valituiksi vastustajien puolueesta. Kattelus on peräti julkaissut Meidän vuoro -pamfletin, jossa vaaditaan uusien päättäjäsukupolvien esiinmarssia. Nuorten ehdokkaiden äänestämiseen kannustavat myös Turun Vihreät nuoret ja opiskelijat.

”Ei 60-vuotias välttämättä käsitä, millainen maailma on 25-vuotiaalle opiskelijalle. Itse olen vasta 33-vuotias, mutta silti tuntuu, että esimerkiksi nykyisten parikymppisten opinnot ovat aikarajoituksineen aika erilaisia kuin omani ”, Vasemmistoliiton Karvonen pohtii.

Nuoret poliitikot ovat marginaalissa myös kaupunginvaltuustossa. 25-vuotias Kattelus ja 29-vuotias Ratilainen ovat Turun valtuutettujen nuorimmasta päästä.

”Mielestäni 2000-luvun politiikanteko erottaa meidät edellisistä sukupolvista. Nuoret kunnanvaltuutetut puhuvat aktiivisemmin politiikkaa somessa. Vanhemman polven ihmiset ehkä kirjoittavat sanomalehteen joskus jonkun mielipidekirjoituksen, mutta harvemmin”, Ratilainen kuvailee.

On kuitenkin asioita, joissa päättäjät epäonnistuvat sukupolveen katsomatta. Vihreää valtuutettua ärsyttävät erityisesti ne poliitikot, jotka kieltäytyvät puhumasta politiikkaa. Sellaisiakin Turun kaupunginvaltuustosta kuulemma löytyy.

”Jotkut eivät käytä puheenvuoroja ja jälkeenpäin päivittelevät, että olipa ikävää, kun ihmiset halusivat puhua ja kokous kesti kauan. Äänestäjän kuluttajansuoja on aika heikko, jos poliitikko ei suostu sanomaan kantaansa missään.”

Nuorilla ehdokkailla on energiaa hieman viisikymppisiä enemmän. Se tulee tarpeeseen: kun järeää rahoitusta ja vakiintunutta äänestäjäkuntaa ei ole, menestys on revittävä omasta selkänahasta.

Varsinais-Suomen kokoisessa vaalipiirissä paikkoja on tarjolla hyvin rajallisesti. Kokoomuslaisille läpipääsy on ollut hieman muita helpompaa, sillä viime eduskuntavaaleissa puolue sai kahmittua itselleen vaalipiiristä neljä paikkaa. Vihreät ja Vasemmistoliitto sen sijaan joutuivat tyytymään yhteen edustajaan. Nyt kummassakin puolueessa kampanjoidaan kiivaasti, jotta toinen edustajanpaikka heltiäisi.

Massiivinen kampanjointi kerran neljässä vuodessa ei vielä riitä. Twitteriin ei voi liittyä viikkoa ennen äänestyspäivää, eikä poliittisia tukijoukkoja kerätä muutamassa kuukaudessa. Lauri Kattelus luonnehtiikin politiikkaa maratonlajiksi. Kulman takana odottavat aina uudet vaalit.

Ajatus on tavallaan lohduttava: jos menestys valuu sivu suun, koittaa seuraava tilaisuus yllättävän pian. Tosiasiassa ehdokkuuksia on kuitenkin mahdollista haalia vaikka loputtomasti, tulematta silti koskaan valituksi.

Annika Karvonen tietää, miltä rannalle jääminen tuntuu. Takana ovat kolmet kuntavaalit ja kaksi eduskuntavaaliehdokkuutta. Siitä huolimatta turhautuminen ei ole saanut ehdokkaasta yliotetta. Ellei eduskuntavaaleissa onnista, katse käännetään vuoden 2017 kunnallisvaaleihin.

”Ei voi ajatella, että en jaksa tai ei huvita, koska asiat etenevät joka tapauksessa johonkin suuntaan. Voi joko heittää pyyhkeen kehään ja päättää olla vaikuttamatta niihin – tai sitten vain koettaa vaikuttaa parhaansa mukaan.”

Katteluksen päämäärä on selvä: läpi mennään. Se ei kuitenkaan onnistu ilman puoluekoneiston apua, sillä suhteellisessa vaalitavassa puolueelle annetut äänet satavat myös ehdokkaiden omaan laariin. Kokoomuksen seniorikaartia muun muassa paperittomien terveydenhoidosta ja pyöräteistä haastanut ehdokas myöntääkin poliittiset perusrealiteetit auliisti.

”Puolue ja ehdokas tarvitsevat toisiaan. Jos ei itse menesty, ei puoluekaan menesty, ja päinvastoin.”

Sukupolvikapinan lietsominen toimii kampanja-aseena, mutta 80-luvulla syntyneiden ajamat teemat perustulosta ympäristöteknologiaan pitäisi saada ujutettua myös kovan reaalipolitiikan keskiöön. Se edellyttää sekä määrätietoista etenemistä että alati kasvavia verkostoja.  

Kampuksen kampanjahiljaisuus katkeaa hetkeksi kiirastorstaina, kun kaikki keskeiset puolueet tuovat telttansa Turun yliopiston ylioppilaskunnan yhteiselle vaalitorille. Nuorekasta vaikutelmaa leikkaa vain kristillisdemokraattien hövelin keski-ikäinen lähetystö.

Tihkusade vihmoo, ja väkeä on vähänlaisesti. Eri puolueiden ehdokkaat pysyvät omissa leireissään, mutta asetelman humoristisuus on jaettua. Säälle ehdolla olevat eivät voi mitään. Eivätkä sillekään, kuinka jähmeää valtakunnanpolitiikan tuolileikki luonteeltaan on. Valtaan tarrataan niin lujaa, että uusia sukupolvivyöryjä syntyy harvoin.