Reportaasit
24.08.2016

Kreivin ruusutarhassa

Teksti:
Wilhelmiina Palonen
Kuvat:
Teemu Perhiö

Kaukana ulkomerellä on asumaton saari, jossa kallioiden suojassa kukkii englantilainen puutarha. Sen keskellä hirsitemppeli odottaa tuulen tuiverruksessa seuraavia juhlijoita.

Saariryhmä erottuu kartalla erillään muista, Ahvenamaan pääsaaren kaakkoispuolella. Siellä on Kökar, Suomen toiseksi pienin kunta, jonka luodot kurottavat etelämmäs kuin valtion sisäiset aluevedet.

Kivisen saarisilpun läntisellä reunalla on pieni, epäsäännöllisen muotoinen saari. Asumattoman saaren nimi on Källskär, joka ehkä viittaa suojaan tai kalliotaskuihin, joista hylkeenpyytäjät ovat käyneet retkillään hakemassa vettä.

Nykyisin saarta kutsutaan myös Kreivin saareksi. Oikeastaan kreivi oli yhtä aatelisarvoa alempi, vain vapaaherra, mutta tällaisen ei Källskäristä puhuttaessa anneta häiritä. Källskär on luotojen keskellä oleva salainen puutarha, jossa tärkeintä on tarina. Niinpä aluksi täytyy vain tietää, että olipa kerran Tukholmassa 1950-luvulla aatelisperheen isä, joka tahtoi päästä eroon pojastaan, joka piti alppiruusuista, antiikin kulttuurista, kroketista ja toisista miehistä.

Isä antoi poikansa valita, ottaako tämä perintönsä ennakkona ja lähtee iäksi Tukholmasta, vai jääkö kokonaan vaille rahojaan. Kreivi otti rahansa ja lähti.

Päivettynyt mies seisoo laiturilla ja odottaa. Katse arvioi meitä kuvaajan kanssa.

”Källskär?” hän kysyy. Sitten mies, Stig, johdattaa meidät matalan, kattamattoman veneensä luokse. Olemme ajaneet Turusta ensin Korppooseen ja tulleet sieltä yhteysaluksella vajaa kolme tuntia tänne, Kökarin pääsaarille.

Kökarin kutsuminen kunnaksi hämää. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että yhdellä saarista on koulu, K-kauppa ja kunnantalo. Reilun kahdensadan ihmisen kunnassa ei tarvitse asua kauaakaan, jotta huomaa miten pieni ja suljettu yhteisö toimii. Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkittu romaani Jää kuvaa juuri Kökarin yhteisöä, vaikka nimeä ei suoraan teoksessa ole mainittu.

Stig kääntää veneen kokan avomerelle ja ohjaa veneen pääsaarten ohitse. Me olemme matkalla Kökarinkin mittapuulla syrjään. Vene on juuri tervattu, aurinko helottaa, eikä kukaan meistä puhu mitään.

Oikealla puolella avautuu lähes puhdas horisontti. Siellä ei tule mitään vastaan ennen Ruotsia. Juuri sieltä kreivi, siis vapaaherra Göran Åkerhielm, tuli Källskäriin 1950-luvun lopulla.

Källskärin yhteydessä puhutaan yleensä kahdesta ihmisestä. Toinen on jo mainittu Åkerhielm ja toinen on Tove Jansson.

Janssonista puhutaan osin siksi, että saari on kuin suoraan hänen teoksistaan. Villeimmissä turistitarinoissa väitetään, että juuri täältä on peräisin inspiraatio muumikirjojen kesyttömään luontoon ja jopa muumitalon katon merkilliseen nuppiin.

Oikeasti Jansson kävi kreivin vieraana vasta kirjoitettuaan suurimman osan muumiteoksistaan. Kreivi halusi takkansa yläpuolelle maalauksen, johon pyysi “esimerkiksi muutamaa hysteerista vilijonkkaa”. Jansson, joka ei yleensä maalannut muumeja, teki kreiville taulun. Vilijonkat tosin näyttävät mystisen kalliosaaren edessä lähinnä hämmentyneiltä.

 

Olemme melkein perillä. Vene lipuu suojaisaan poukamaan, jossa on hienoa hiekkaa ja pieniä simpukoita. Pääskyt syöksyvät taivaalla ja vesi on kirkasta.

Poukama on saaren pohjoinen satama. Tänne kreivikin rantautui ensimmäisen kerran ja tämän osan saaresta hän olisi tahtonut omakseen. Saaristossa on kuitenkin vaikea saada maata vanhoilta suvuilta. Niinpä kreivi joutui tyytymään saaren suojattomaan puoleen.

Jatkamme poukamasta veneellä eteenpäin ja kierrämme saarta. Koko eteläinen kylki on kallioista seinämää, jota ovat hioneet ensin jääkausi ja sittemmin aavalta työntyvät vesimassat. Källskär oli kallioineen tunnettu jo ennen Kreiviä, koska juuri täällä eteläisessä seinämässä on merkillisin saaristosta löytyvä luonnonkiven muodostuma, Källskärin kannu. Se on ollut suojeltu 1920-luvulta lähtien. Sen lisäksi saarella on useita valtavia pirunpeltoja ja kokonainen kiviranta, jonka pyöreiksi hioutuneissa kivissä voi nähdä muinaisten myrskyjen muodostamia aaltoja.

Neljän metrin korkuinen, sileästä vaaleanpunaisesta graniitista muodostunut Källskärin kannu näkyy selvästi veneeseen, kun livumme hiljaa ohitse.

Tutkijoiden mukaan Källskärin kannu on ikään kuin käänteinen hiidenkirnu. Vesi ja irtokivet eivät olekaan kalunneet kiveen onkaloa, vaan ne ovat hioneet pehmeämmän kallioaineksen pois kovan graniittiesiintymän ympäriltä. Ja vaikka kivimuodostelma on nimetty kannuksi, niin oikeastaan kaunein osa muodostelmaa on kannun taakse jäävä onkalo, joka näyttää valtavalta vulvalta. Se on niin suuri, että sinne mahtuu vaivatta useampi ihminen istumaan sisälle.


 

Harvan tulee mieleen rakentaa unelmiensa puutarha keskelle ulkoluotoja. Kirjailija Pirkko Saision mielestä kenenkään, joka tuntee suomalaista kesämökkikulttuuria, ei pitäisi ihmetellä kreivin vimmaista halua rakentaa Källskäriin paratiisiaan.
Kreivi menee vain harvinaisen pitkälle.

Eteläisen sataman kivirakennelmat ovat osin hajonneet. Ne on alun perin rakennettu käsin, ja esikuvana on ollut muinainen Aleksandrian satama. Kreivi ilmeisesti haaveili jonkinlaisesta kivisestä majakasta tai riemukaaresta, mutta siitä on jäljellä vain hajanaisia lohkareita.

Paikallisten silmissä Kreivi oli tietysti täysi kahjo. Saaren eteläinen kylki oli huono paikka minkälaiselle betoniin valetulle laiturille hyvänsä, puhumattakaan miniatyyriversiosta antiikin satamasta, johon Kreivi ei syystä tai toisesta halunnut muuta kuin luonnon materiaaleja. Joka talvi ulkomeren ahtojäät työnsivät sataman kivenlohkareet kasaan. Saarelaisten mukaan Kreivi ei välittänyt. Hän palkkasi ihmiset rakentamaan sataman uudestaan ja uudestaan.

Kökarissa elettiin pitkään tiukalla. Toimeentulo karun luonnon keskellä oli niukkaa ja karjalle kokeiltiin esimerkiksi syöttää luodoilta löytynyttä sammalta, kun rehu ei riittänyt. Kreivi maksoi paikallisille tuplaten sen, mitä töistä pääsaarilla sai. Töihin tullessa piti vain muistaa tuoda sangollinen multaa kummassakin kädessä. Se oli puutarhaa varten.

Majoitumme pieneen mökkiin kivisataman viereen. Saamme puiset sauvat käärmeiden varalle. Jää epäselväksi, onko kepeillä tarkoitus vain pelästyttää käärmeet pois tieltä vai hakata ne hengiltä.

Mökiltä lähtee kiemurtelemaan kivettyjä polkuja sisemmäs saareen. Puutarha tulee vastaan heti puiden kätköissä. Se on rakennettu kallioiden lomaan suolle.

Pensaiden kätköissä on kopioita kreikkalaisia jumalia esittävistä veistoksista. Marmorijäljennökset loistavat valkoisina hämärässä. Yleisilme on silti häkellyttävän englantilainen.

Näin ulkomerellä pitäisi kasvaa suunnilleen vain kanervaa ja kitukasvuisia koivuja. Täällä alppiruusut kuitenkin kohoavat puumaisina, kastanja kukoistaa ja viiniköynnökset talvehtivat.

Keskellä puutarhaa on krokettikenttä, jossa Kreivi vieraineen pelasi erityisesti kello neljän teen jälkeen.

Kroketti löytyy huussin nurkasta. Porteissa roikkuu pieniä kelloja, jotka kilahtelevat, kun pallon lyö lävitse. Napakka lyönti lähes halkaisee puisen pallon.

Åkerhielm loi kesiksi Källskäriin oman pienoismaailmansa, johon hän kutsui itseään kiinnostavia ihmisiä. Yhteysaluksen sijaan hän saapui Kökariin usein lentokoneella. Ja jos hän sai idean pitää illalla rapujuhlat, hän tarinan mukaan tilasi ravut saareen helikopterilla.

Keskellä puutarhaa on hirsimökki, jonka edustalla on hirsistä muodostunut kehikko. Se on ilmeisesti saanut vaikutteita kreikkalaisten temppeleistä. Sen päädyssä on tulisija ja kivinen pöytä, joka näyttää jonkinlaiselta uhrikiveltä, mutta on toiminut kuulemma Kreivin juhlissa juustotarjottimena.

Mökin ovat suunnitelleet Reima ja Raili Pietilä, aikansa tunnetuimpiin lukeutuva arkkitehtipariskunta, joiden käsialaa on myös presidentin
virka-asunto Mäntyniemi. Kreivi halusi itselleen kansallisromanttis-kreikkalaisen hirsimökin, vaikka Raili Pietilä sanoi hirren kestävän huonosti ulkosaariston kosteutta.

Sisällä häivähtää homeen haju. Nuhjuisuutta lukuun ottamatta kaikki on kuitenkin kuin Kreivin jäljiltä.

Hyllyissä on satoja niteitä klassikkokirjallisuutta: Oscar Wildea, George Orwellia ja Shakespearea. Samoin koko Tove Janssonin tuotanto ja Anni Blomqistin Myrskyluoto-sarja, jonka fiktiivisen saaren esikuva on myös Ahvenamaan saaristossa.

Ikkunoissa on koristeina kamelin nahasta leikattuja nukkehahmoja.  Katseenvangitsija on kuitenkin suuri maalaus takan yläpuolella, kopio Janssonin turvaan siirretystä työstä.

Keittiössä on avohyllyillä viinilasit ja Kyprokselta tuotu astiasto keraamisine kolpakoineen 25 ihmisen seurueelle. Uuniin on muurattu latinaksi lause ”Tuli syttyy ja sammuu, tuhka jää. Tämä on elämän totuus.”

 

Huussissa patetia unohtuu ja tuntuu siltä kuin Kreivi iskisi silmää haudan takaa. Hyllyssä on lukemisena bridge-oppaita ja ovessa on iso patakuningatarta kuvaava juliste. Vaaleanpunaiseen seinään on kiinnitetty metallisia koukkuja, jotka esittävät pieniä uniformupukuisia miehiä. Pyyhkeet voi ripustaa miesten ylöspäin kaartuviin peniksiin.

Illalla, kun meidät on jätetty yksin saareen ja pilvinen ilta tummuu, tavoittelemme kreivin aikoja ja juomme kuohuviiniä alppiruusujen keskellä, pienen lammen ääressä. Tuuli puskee mereltä, suoraan anorakkien lävitse. Lopulta on pakko mennä sisälle ja sytyttää sauna.

Saarelle ei tule vettä eikä sähköä. Kännykkäverkot tavoittavat vain muutamassa kohtaa saarta. Aurinkopaneelit riittävät kännyköiden latureihin ja jääkappiin.

Vesi saunaan ja huussiin on vedetty letkuilla kalliosyvennyksistä, joihin on kertynyt sadevettä. Ensimmäisenä iltana saunan pimeydessä emme vielä huomaa, että veden mukana hanoista tulee eläviä nuijapäitä.

Kun yö pimenee kokonaan, saari muuttuu villiksi. Tuuli ujeltaa suoraan mereltä ja joku tai jokin vinkuu mökin lattian alla.

Kreivi vietti saarella aikaa paljon yksin ja pitkälle syksyyn. Kerran hänen jalkansa jäi kivien väliin jumiin, kun hän oli yksin saarella, ja kesti tunteja ennen kuin hän sai itsensä irti. Tarinan mukaan silloin hän päätti luopua saaresta. Källskäristä lähdöstä on monia tarinoita.

Yksi niistä menee niin, että kesken illallisen Kreivi nousi pöydästä, johti hämmentyneen ruokaseurueen veneeseen, lähti, eikä koskaan palannut. Toinen, vähän totuudenmukaisempi, kertoo, että Åkerhielm marssi Ahvenanmaan maakuntahallituksen toimistoon, allekirjoitti paperit korkeimman virkamiehen selkää vasten ja poistui sitten sanomatta sanaakaan. Papereista kävi ilmi, että Åkerhielm jätti saaren maakuntahallitukselle. Kreivi itse pakkasi taas laukkunsa ja lähti Sveitsiin, jonne hänet myöhemmin haudattiin.

Se ainakin on totta, että Källskär siirtyi maakuntahallitukselle, joka ylläpitää saarella edelleen kesäisin taiteilijaresidenssiä.

Aamulla selviää, että mökin alla vinkuja on minkki. Puutarhaan paistaa aurinko. Kiipeämme kallioille, joilla on huvimaja, jota kutsutaan Punssiverannaksi ja ilkosillaan juokseva pronssinen Hermes.

Åkerhielm sijoitti jumalien sanansaattajan näkyvimmälle paikalle paljasta horisonttia vasten. Patsaspojan pakarat ovat hapettuneet vihreiksi ja osittain lokin jätöksien peitossa, mutta sen poikamaisuus on tallella.

Källskär on helppo nähdä pakopaikkana, jonne on valikoitu seurapiirielämästä se, mitä on haluttu. Se on silti myös muuta, omalaatuinen memento mori -kuvaelma, jossa ulkoluoto hetken kukkii ruusuja.