Reportaasit
13.06.2014

Meren kattoterassilla

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Turun 152. kaupunginosaan on turha yrittää bussilla. Tunnin laivamatkan päässä oleva Vepsän ulkoilusaari tarjoaa helpon tavan katsella kotikaupungin saaristoa muita korkeammalta.  

Matka alkaa odottelulla: punaiseen laivaan on pientä jonoa. M/S Lilyn aamupäivän vuorolle pyrkijät lasketaan naksuvalla henkilölaskurilla. Ennakkolippuja ei ole myynnissä, joten laivaan mahtumista saa hieman jännittääkin.

Lipunoston jälkeen nuuhkin hetken kabinettimaisen matkustamon sisäilmaa ja päätän kavuta kannelle. Päivä on aurinkoinen, joten parhaat paikat on jo viety. Moni on löytänyt jo lonkerotuopinkin. Istun pelastusliivisäiliön reunalla ja nappaan esiin muistikirjani. Samalla Aurajoki alkaa kääntyä. Matka voi alkaa.

Laivamatka on aina samanlainen: miehistö ajaa, henkilökunta paimentaa ja satunnainen työmaaporukka hihkuu omille jutuilleen. Lily tekee kuitenkin ulapalla jotain, mitä Galaxy ei: väistää. Ruissalon kohdalla vastaan porhaltaa Gibraltarin lipun alla seilaava rahtialus, ja pienempi niiaa tilaa. Tupakoiva mies hörähtää teräsjärkäleelle ja unohtaa keuhkorituaalinsa hetkeksi. Pian aluksemme kirii takaisin täyteen matkanopeuteensa. Peräaaltojen suuntaan jää purjeveneitä ja kakkumaisia huviloita. Mereltä katsottuna Turku on päiväunta, kuin 1800-lukuista porvarishattaraa muutamilla ruosteisilla satamanostureilla tuunattuna. Moni kaivaa näkymien edessä Samsungia taskustaan.

Perillä Vepsässä on autereista, mutta luonnon rauhasta puhuminen olisi höperöä. Lokit huutavat kuin palovaroittimet, joutsenet ylvästelevät tiluksillaan ja varpuset kipittävät hermostuneina rantakallioillaan. Syön omenan ja tajuan, että muitakin eväitä olisi voinut ottaa. Merellä kun tuppaa tulemaan nälkä.

Saaren puitteiltaan vaatimaton kahvila tarjoaa onneksi kelvollista pitsaa, jonka päälle saa tuoretta rucolaa, ja jälkiruokajäätelö kruunaa kokemuksen. Hinnat ovat Norjan luokkaa, mutta saaristossa ymmärrettäviä. Ravittuna on aika suunnata ylöspäin.

Tie näköalapaikalle noudattelee porttiteoriaa: reippaanlevyinen soratie vaihtuu ensin leppoisaksi luontopoluksi ja sitten viitoitetuksi nokkospusikoksi. Asiaan päästään "kulkeminen omalla vastuulla" -kyltin jälkeen. Vastassa on puolijyrkkä kallionhalkeama, jossa saa varoa askeliaan.  

Näkymä rotkossa on Suomelle poikkeuksellinen. Liikaa jenkkielokuvia ahminut mieli painaa päätä Vietkongin konekiväärien varalta.

Näiden lohkareiden välissä on oikeastikin piiloteltu. Perimätieto kertoo, että sisällissodan loppupuolella jonkin verran punaisen puolella olleita taistelijoita majaili saaressa valkoisia paossa. Kallion suojissa on myös todistettu Oolannin sodan kahinoita ja salakuljetettu viinaa kieltolain aikana.

Kallion sisässä näkökenttä on ahdas, mutta yhtäkkiä maisema aukeaa. Horisontti on alla. Ollaan 27 metrin korkeudessa, lohkareiden ja koko Airiston lahden päällä. Mieltäylentävä maisema jatkuu kaikkiin suuntiin, purjeveneet ja lentokoneiden höyryvanat sulautuvat kuin yhdeksi asetelmaksi. Kaikkeutta rumentaa vain jonkun ylös rahtaama halpa muovituolipari.

Keskipäivä vierähtää ylävillä kallioilla lojuessa. Perillä ollessa ei ole kiire, ja kuumilla kivillä torkkuminen on loistavaa ajanvietettä. Välillä paikalla pistäytyy suurempikin porukka. Joku riemuitsee nousunsa onnistumisesta ja samaan hengenvetoon taivastelee sitä, että alaskin täytyy vielä liukastella.

Joku vertaa kokemusta taannoiseen Teneriffan matkaansa. Tuuli on täällä kuulemma lempeämpi.

Ryhmän poistuttua muurahaiset ja lokkiremakat ottavat jälleen vallan.

Otan nokoset ja herätessä huomaan, että kiehumispisteeseen lämminnyt juomavesi on loppumassa. On aika laskeutua ja jättää hehkuvat kalliot seuraavaan kertaan.  

www.vepsa.fi