Reportaasit
12.08.2014

Selfie-kuumetta ja vaniljapirtelöä

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Flow Festival ei ole elämäntapa. Sen sijaan se on erittäin hyvin tehty festivaali, jonne uskaltaa laittaa jalkaan suosikkikenkänsä. 
Flow Festival, Helsinki, 8. -10. elokuuta 2014

Palkintoja ja kansainvälistä suitsutusta tavan tuosta keräävä Flow Festival on markkinoinut itseään musiikki- ja taidefestivaalina, mutta termi mediatapahtuma kuvaa sitä vielä paremmin. Älypuhelinten ylivoima on nykyisin arkea, mutta harvassa paikassa selfie/wefie-intoilu yltyy elokuisen Suvilahden mittoihin. Itseään ja toisiaan kuvaavia ihmisiä näkyi todella runsaasti, ja festivaalialueen Wi-Fi –pisteet tarjosivat lähinnä hätäapua ruuhkautuneille radiotaajuuksille.

Toisten kuormittaessa pilvipalvelimia Bill Callahan esitti hiljaisen vastalauseen nykyiselle säntäilylle. Sinisen teltan rauhoittanut Smog-herrasmies osoitti, että vähäpuheisuus ja tuumaustauot eivät ole kadonneet minnekään, vaan ovat oikein käytettynä väkeviä voimia. Yhdysvaltalainen lauluntekijä tuntui härmäläisemmältä kuin moni yleisöstä, ja soittoaika lauantain alkuillassa voimisti tunnelmaa entisestään. Sunnuntaina taidokas myhäily olisi voinut mennä silkan jumittamisen piikkiin.

 

Elokuinen Suvilahti saattaa olla sukupolvikokemus, mutta Flow'n festivaalilehden viljelemä puhe elämäntavasta vaatisi eräänlaista kestotilaaja-asennetta. Sellaista näkee nyky-Suomessa lähinnä pienillä alakulttuurifestivaaleilla, joiden liput myydään loppuun nopeasti ja joilta tutut naamat on helppo äkätä. Flow on liian iso tullakseen toimeen pelkillä ydinkävijöillään. Tämä näkyy laajana ja monipuolisena esiintyjälistana, joka on voitto kaikille muille paitsi kalliolaisten kyläjuhlien perään haikailijoille.  

Itse festivaalialue on kuin digitaaliajan Koli: kerran vuodessa täytäntöönpantava kansallinen idylli, josta saa loputtomiin keskenään samanlaisia kauniita kuvia. Esillepano oli tänäkin vuonna erittäin onnistunut, mutta hätkähdyttäviä uutuuksia ei nähty. Miljöössä oli toimivan kokoelmanäyttelyn makua.

 

 

Manic Street Preachers ja The National (kuvassa) toivat lauantaihin kotoisaa indiehurmosta, ja päälavan edustalla vain asfaltti erotti Suvilahden Törnävänsaaresta. Viileä näppäryys jäi taustalle luovan työväenluokan yhteislaulujen kaikuessa. Soittoaikojen rajaamat keikat olivat alkupalamaisen niukkoja, mutta muuten erinomaisia.

 

 

                           

Ehdan elitismin ystävät löysivät suosikkiasiansa Balloon 360° Stagen logistisista ratkaisuista. Futuristisen kauniin pallolavan keikkoja katsomaan mielivien piti olla paikalla hyvissä ajoin, muuten istumapaikka ja näköyhteys jäivät haaveen tasolle. Kuvassa Marissa Nadler katoaa yleisömereen kuin kettu preerialle.

 

Ranskalaisen Kavinskyn visuaalisesti turboahdetun keikan yleisin kysymys kuului, tuleeko koko homma suoraan kovalevyltä. Tuli tai ei, perusasiat toimivat lauantain päätöskeikalla: tanssijalka vipatti, hiki virtasi ja väki villiintyi siinä määrin, että viimeisenä kuullun Nightcall-hitin jälkeen moni jäi valoisaan telttaan norkoilemaan spontaanien jatkojen toivossa. Sellaisia ei tullut, vaan pedantit järjestysmiehet ohjeistivat väen portteja kohti.  

 

 

Nokkakärryillä lavalle kiikutettu Janelle Monáe otti sunnuntaisen päälavan haltuunsa kuningattaren elkein – siis sellaisen majesteetin, jonka valtaan oikeuttavana perintönä virtaa koko James Brownin karisma.  Kolmatta kertaa Suomessa vieraillut futuuri-RnB:n tähti oli edelleen nähtävyys: piinkovaa energiaa ja lahjakkuutta ilman turhaa pingottamista.

 

 

Flow’n parhaita puolia on se, että kaupunkipuistoon voi vetää jalkaan lempikenkänsä ja selvitä maanantaiaamusta ilman mäntysuopaa. Yleinen festivaalipukeutuminen huokui perustason merkkituntemusta, mutta hauteinen keli ja suuruuden ekonomia jyräsivät: tyylillinen etuvartio oli tänä vuonna siirtynyt muualle tai pukenut päälleen normcore-uniformut.

 

 

Mac DeMarcon soundcheck ja habitus olivat festivaalin parhaita, bändin vitsit viikonlopun huonoimpia (eli loistavia). Häkellyttävässä taustavisualisoinnissa DeMarco poltti suosikkipahettaan Viceroyta naama alituiseen vääristyen, ja yleisösukelluksen aikana mies onnistui jotenkin pummaamaan palavan röökin käsimerestä.

Mielikuva ikkunat auki rullaavasta Toyota Carinasta oli keikan edetessä vahva, ja bändin lopetettua heräsi outo mielihalu vaniljapirtelöä, tuota jäätelöiden samppanjaa, kohtaan. Toimivaa suggestointia. Intiaanikesän hauskin viikonloppu ei loppunut kaikilla sunnuntaihin, sillä Israelin-keikan peruuntumisen takia Helsinkiin muutamaksi päiväksi jumiutunut kanadalaispoppoo etsi yleisöstä seuraa itselleen tuntemattomalle maaperälle. Turun bussista valloitushankkeelle saattoi toivottaa vain vilpittömästi onnea.

______________

Juttua editoitu 13.8.2014 klo 17.