Reportaasit
05.11.2014

Suojattomat

Teksti:
Jouko Luhtala
Grafiikat:
Anja Karppinen

Joulukuun 16. päivänä vuonna 2012 kuusi miestä raiskasi ja pahoinpiteli Delhissä 23-vuotiaan Jyoti Singh Pandeyn. Pandey kuoli saamiinsa vammoihin kolmetoista päivää myöhemmin. Seurasi mielenosoituksia, lakipykälämuutoksia ja kuolemantuomioita. Kaksi vuotta myöhemmin intialaisen naisen asema on unohtumassa oleva ongelma.

Huhtikuu 2014, Dharamkot. Vilkuilen päivälehtien höpötyksiä. Parlamenttivaalien ruletti pyörii niin otsikoissa kuin katukuvassa. ”Modin uusin voitto”, ”Kongressi myöntää tappion” ja ”Kääntääkö Modi Intian talouden nousuun?” eri variantteineen ovat yleisimmät isofonttiset tekstit. Kun maailman suurin demokratia valitsee johtajansa, murehditaan silloin rahaa, ei tasa-arvoa.

Intialaisen naisen asema on huono. Tämä ei ole uutinen. Jo hänen syntymänsä on taakka. Tämäkään ei ole uutinen. Intialaisia naisia raiskataan paljon. Tämäkään ei, perinteisesti, ole ollut uutinen.

Parin vuoden takaisten Delhin tapahtumien jälkeen raiskaus kuluttaa kuitenkin myös mustetta.

Raiskausuutisia näkyy intialaisten asialehtien sivuilla harva se päivä. Jutut ovat yleensä pieniä ja menevät suoraan asiaan: kuka raiskattiin, moniko raiskasi, missä raiskattiin ja loppuun sitaatti vihaiselta perheeltä.

Intian ihmisoikeuspiirien naiiveimmat äänitorvet toivoivat, että vuoden 2014 parlamenttivaaleista olisi tullut naisten vaalit. Näin ei käynyt. Joukkoraiskaukset nostivat Intian liberaalisiiven verenpainetta, mutta he edustavat maassaan marginaalia.

Tuore pääministeri Narendra Modi valittiinkin paitsi uutuudenviehätyksensä, myös vahvan talousmaineensa vuoksi. Tasa-arvoasioihin hän on varonut ottamasta kantaa.

Viime kuukausina poliitikkojen suusta on kuitenkin törähdellyt torjuvia kommentteja uusista raiskausten vastaisista laeista. Kuolemanrangaistusta pidetään tarpeettomana, joskin sen voi langettaa vain, jos raiskattu kuolee.

Uttar Pradeshin osavaltion johtavan puolueen nokkamies Mulayam Singh Yadav vastustaa kovia rangaistuksia. Hän perusteli taannoin näkemyksensä näin:

”Pojat ovat poikia, ja pojat tekevät virheitä.”

Vaikka viime vuodenvaihteessa tehdyn kyselyn mukaan yhdeksän kymmenestä intialaisesta piti raiskauksia ”hyvin suurena ongelmana”, ovat monet jo kyllästyneet koko naisasiakeskusteluun.

Kun Uttar Pradeshin pääministeri Akhilesh Yadavilta kysyttiin kasvavista raiskausluvuista, vastasi hän vihaisesti:

”Miksi sinua kiinnostaa? Sinä olet turvassa!”

Miehen oikeus ja naisen häpeä

Heinäkuu 2014, Jhibi. Istuskelen tienvarsiravintolassa. Vieressäni olevan intialaispariskunnan mies on vahdannut minua sanaakaan sanomatta viitisen minuuttia. Nainen tuijottaa ruokaansa. Lopulta myös sariin pukeutuneen rouvan katse nousee. Katson takaisin ja hymyilen. Mies kääntää katseen vaimoonsa ja alkaa vihaisena huutaa puolisolleen, samalla minua osoitellen. Pariskunta lähtee ravintolasta parin minuutin yksipuolisen myllytyksen jälkeen.

Intiassa mies määrittää jotakuinkin kaiken, alkaen rahankäytöstä ja päättyen siihen, mikä on käytöksellisesti sallittua.

Tolkuton määrä kulttuurisia koodeja rajoittaa naisten jokapäiväistä toimintaa, mutta samat säännöstöt eivät voisi vähempää välittää siitä, miten miehet asioitaan hoitavat.

Näkyvimpänä esimerkkinä länsimainen vaatetus on käytännössä kielletty naisilta suurkaupunkien ulkopuolella. Liki kaikki miehet pukeutuvat farkkuihin ja t-paitoihin.

Edelleen suosituissa järjestetyissä avioliitoissa vaimon perhe maksaa miehen perheelle, koska he ikään kuin ottavat naisen huolehdittavakseen. Avioliitossa tapahtunut raiskaus ei ole Intiassa rikos.

Niin sanotuissa rakkausavioliitoissa naisen asema ei läheskään aina ole parempi: nainen kuuluu miehelle. YK:n Aasiassa tekemän tutkimuksen mukaan 70 prosenttia miehistä sanoi raiskanneensa, koska heillä on siihen ”seksuaalinen oikeus” ja 40 prosenttia halusi ”rangaista naista”.

Epäluotettavien tilastojen mukaan Intiassa nainen tuntee raiskaajansa 98 prosentin todennäköisyydellä. Usein raiskaaja on naapuri tai aviomies. Miehen ei perinteisesti nähdä yhteisössä olevan syyllinen.

”Jos naisen moraali laskee tietyn rajan alitse, sellaisia asioita [raiskauksia] tulee tapahtumaan”, pohdiskeli Madhya Pradeshin osavaltiohallituksen ministeri Kailash Vijayvargiya.

Hänen kollegansa Babula Gaurin mukaan ”raiskaus on joskus oikein ja joskus väärin. Jos syytettä ei nosteta, mitään ei ole tapahtunut”.

Tilastojen mukaan Intiassa tapahtuu kaksi raiskausta 100 000 henkilöä kohden. Länsimaissa keskiarvo on kahdeksan, Suomessa viisitoista. Näillä numeroilla näkee perusteltavan väitettä, jonka mukaan raiskausuutisoinnissa on kyse länsimaisen median yli-innokkuudesta ja yksittäistapauksista, ei kulttuurisesta ongelmasta.

Vaikka herra Gaurin mukaan mitään ei olekaan tapahtunut ilman syytettä, niin numeroiden tuijotus ei naisten asemaa Intiassa paranna.

Koska raiskaus on naiselle sosiaalinen häpeä ja mahdollisesti este avioliitolle, ei perhe yleensä halua tapauksesta puhuttavan kenellekään. 

Ja vaikka haluaisikin, ei poliisia aina jaksa kiinnostaa. Kuten naggarilaisen majatalon pitäjä asian ilmaisi, ovat intialaiset poliisit ”korruptoituneita roistoja, jotka jahtaavat rikollisia vain jos asiasta kirjoitetaan lehdessä tai joku siitä erikseen maksaa”.

Oikeuden edessä nainen joutuu yleensä ensin todistaman oman hyveellisyytensä. Jos raiskauksesta syytetyn puolustusasianajaja pystyy osoittamaan naisella olleen aiemmin useita seksikumppaneita, on raiskatun asema heikko.

Intialaisten naisten oikeuksia ajavissa järjestöissä hoetaankin taajaan, että ”raiskattu raiskataan Intiassa kahdesti: ensin pimeässä ja sitten oikeussalissa”.
Joukkoraiskausten saaman mediahuomion myötä kuitenkin yhä useampi nainen ilmoittaa raiskauksesta. Tilastojen mukaan Intiassa tapahtui vuonna 2013 kaksinkertainen määrä raiskauksia vuoteen 2012 nähden.

Opitaanko raiskaus?

Elokuu 2014, Shakti. Tönötän pienen ja hiljaisen kyläpahasen koulun portilla. Pärinäkello soi ja koulun ovista ryntää ulos kymmeniä alle teini-ikäisiä lapsia. He ovat onnekkaita. Moni intialainen ei koskaan saa kunnollista koulutusta. Ennen matkani jatkamista hymähdän vielä koulun pääportin iskulauseelle, jonka olen nähnyt lukuisissa oppilaitoksissa: ”Come To Learn, Leave to Serve”.

Intialainen yhteiskunta on äärimmäisen luokkatietoinen. Kasti-järjestelmä peilaa Euroopassakin aikanaan muodissa ollutta sääty-yhteiskuntaa, jossa papistolla, sotilailla, kauppiailla ja maanviljelijöillä on omat oikeutensa ja velvollisuutensa. 

Kastijärjestelmä lakkautettiin Intiassa virallisesti vuonna 1950. Kuollut se ei ole. Elävän esimerkin tästä saa, kun plaraa sanomalehtien parinhakuilmoituksia. Ne on jaoteltu kastien mukaan ja hyvin usein kerrotaan heti kärkeen, että tosirakkauden on oltava samasta säädystä.

Intiassa avioliiton tehtävä on yhdistää perheitä, ei yksilöitä.

Heikoimmassa asemassa Intiassa ovat niin sanotut kastittomat, joiden oikeuksia poljetaan surutta. Vain harvoille heistä tarjoutuu koskaan minkäänlaista mahdollisuutta parantaa sosioekonomista asemaansa.

Kun alhaiseen kastiin kuuluva Biharin pääministeri Jitan Ram Manjhi vieraili eräässä osavaltionsa temppelissä, pestiin se hänen poistuttuaan.

Moni nuori intialainen on halukas keskustelemaan maansa ongelmista reppureissaajien kanssa. Kehityksen jättiläisesteeksi he nimeävät lähes järjestään kastijärjestelmän.

”Opin jo nuorena olevani paljon korkea-arvoisempi kuin muut ihmiset. Minulla kesti vuosia ymmärtää, että muillakin kasteilla on arvoa”, totesi Delhissä asuva yliopisto-opiskelija, jonka tapasin bussin hajottua tienvarteen Ladakhissa.

Selkeää valtarakennetta ylläpitävä kastijärjestelmä kaveeraa tiukasti sukupuolihierarkian kanssa. Miesten rakentamassa järjestelmässä nainen on omassa kastissaan aina miestä alempana.

Intialaisista 68 prosenttia asuu maaseudulla. Siellä myös patriarkaalinen järjestelmä on vankimmillaan. Peltojen keskellä niin poikien kuin tyttöjenkin seksuaalinen hyväksikäyttö on Intian hallituksen vuonna 2007 kustantaman tutkimuksen mukaan laajamittaista.

Fyysisesti tai asemallisesti heikomman alistaminen on Intiassa paitsi käytännön tasolla hyväksyttyä, myös nuorena opittua. Muun muassa Harvardin ihmisoikeusprofessori Jacqueline Bhabha pitää tätä niin sanottua ”opittua käytöstä” yhtenä perussyynä Intian seksuaalirikollisuuteen.

Sukupuolten välistä epätasa-arvoa ylläpitää myös perheiden taipumus suosia poikiensa kouluttamista. 10–19 vuotiaista intialaispojista 86 prosenttia osaa lukea ja kirjoittaa, kun taas tytöillä vastaava luku on 72 prosenttia.

Seksuaalikasvatus sen sijaan ei kuulu intialaisten koulujen opetusohjelmiin. Toisin sanoen seksistä ja seksuaalisuudesta ei puhuta kotona eikä koulussa.

Seksi toki kiinnostaa. Kun intialaisen majatalon työntekijä näkee minut ja läppärini, kysyy hän hyvin usein ennemmin tai myöhemmin ”voitaisiinko katsoa pornoa”. 

Kielletty ja kaivattu fantasia

Syyskuu 2014, Leh – Srinigar -valtatie. Liftaan rekan kyydissä kohti Lamayurua. Korkeanpaikankammoani kutittavilla rotkoilla kehystetty vuoristotie on hiljalleen osaltani päätöksessään. Matkan aikana ohitimme neljä valkoihoista naista. Kuski ulvoi heistä kahdelle. Yksi sai osakseen poskihoitopantomiimia. Jokaisen takapuolta tai rintoja piti kommentoida.

Toisin kuin ronskin rekkakuskin kommentaarista voisi päätellä, ovat seksi ja seksuaalisuus Intiassa tabuja.

Sellaiset konseptit kuin poika- ja tyttöystävät eivät Intiassa ole suurkaupunkien länsimaistuneimman eliitin ulkopuolella vielä lyöneet läpi. Koska avioliitoton seksi on vähintään henkinen rikos, päätyvät nuoretparit lemmenleikkeineen sivukujille ja metsiin. 

Intialaiset lehdet kirjoittavat silloin tällöin isoja artikkeleita deittailusta. Aiheella on uutisarvoa. Nuoret pitävät avioliittoa tärkeänä, mutta tulevaan puolisoon haluttaisiin myös tutustua.

Radikaaleimmat ovat väläytelleet jopa koeaikamaisten avoliittojen mahdollisuutta.

”Tämä katu on iltaisin prostituoitujen. He ovat tärkeitä työväelle, jolla ei ole vielä varaa avioliittoon. Kaikki tarvitsevat seksiä. Intiassa se on kuitenkin monilta kielletty”, totesi aurangabadilaisen hotellin henkilökunnan koulutuksesta vastaava.

Miesten ja naisten välinen halailu, kädestä pitäminen ja eritoten suutelu kuuluvat Intiassa neljän seinän sisälle, pimeään makuuhuoneeseen.

Sen sijaan miesten välinen halailu, käsikkäin kävely, takapuolen hyväily ja päiden merkitsevä yhdessä pitäminen ovat niin kylissä kuin kaupungeissa osa arkea. Mikä jyrkästi monilta kielletään, on hallitsevalle sukupuolelle ”veljellistä”.

On esitetty, että veljeilyssä on kyse ainakin jossain määrin hyväksytystä tavasta purkaa seksuaalista turhautumista. Sekä keskimääräiset raiskaajat että kiihkeimmät veljeilijät ovatkin iältään villeimmän hormonipyörteen ja aktiivisimman pariutumisajan välimaastossa.

Seksuaalisuudesta on Intiassa tosin oltu joskus ylpeitäkin. Khajurahon kamasutra-temppelit ovat maailmankuulu nähtävyys, jota myös paikalliset matkailijat menevät hihittäen katsomaan.

Tänä päivänä seksi on sekä jyrkästi kiellettyä että hekumallisesti esillä.

Intialaiset tuijottavat silmät tapilla televisiosta tuoretta Bollywood-hittiä ja nuoret vaeltavat nettikahviloihin katsomaan musiikkivideoita. Molemmissa naiset ovat puolialastomia, tanssiliikkeet koomisen vihjailevia ja joka kolmas kohtaus päättyy hekuman porteille. 

Valkoisesta naisesta, toiseudesta, on tullut monelle intialaismiehelle yhden sortin tapa purkaa patoutunutta himoa. Turistit ovat ikään kuin normaalin kulttuurisen normiston ulkopuolella, tapakäytöksellisesti lainsuojattomia.

Ilmiön ympärille on syntynyt turistibisnes: reissukauden ollessa kuumimmillaan intialaismiehiä ilmestyy bussitolkulla länsimaisten suosimille rannoille. Veden tai baarin sijaan he suuntaavat tuijottamaan bikinipukeisia rastapäitä.

Aina tuijotus ei riitä. Toisinaan intialaismiehet käyttävät pomppuisia bussireissuja tekosyynä harhaileville käsilleen. Rekong Peo - Shimla -tiellä parikymppisen poikaporukan ”rohkeimman” tyypin kädet eksyivät pompuissa ensin useamman kerran ranskattaren reidelle ja lopulta rinnalle.

Jos ja kun tuijotuksen tai käpälöinnin kohteena oleva nainen toteaa jotain sellaista kuin ”hus hus”, niin yhdeksän kertaa kymmenestä mitään ei tapahdu. Mutta jos länsimaalainen mies toistaa viestin, niin johan libido kuivuu.

Hiekkarannoilla voi myös ehkä nähdä tulevaisuuteen. Kaupungeista lomalle valuneet nuoret intialaiset kulkevat usein miesporukoissa, mutta pariskuntiakin näkyy. Länkkärien tuijottelun sijaan parit ihailevat yhä useammin käsi kädessä romanttista auringonlaskua. Saattavatpa jakaa suudelmankin.