Reportaasit
11.03.2015

Tie länteen

Teksti:
Susanne Salmi
Kuvat:
Maria Sandell

Turkulaisissa kaupunkilegendoissa Läntinen Pitkäkatu tunnetaan seksin ja väkivallan pesänä. Samalla se on satojen ihmisten koti, jossa moni viihtyy vuodesta toiseen. Tylkkäri taivalsi kadun päästä päähän ja selvitti, mitä kotikulmillamme tapahtuu.  

 

Arkiaamuisin Turun linja-autoasemalla ei paljoa tapahdu. Lihapiirakat muhivat vitriinissä tavanomaisen ellottavina, ja liioitellun pirteä kuuluttaja lupailee pikaista lähtöä Helsinkiin.

Ulkona 90-lukulaiseen pusakkaan sonnustautunut mies pyytää apua: linjuriin olisi ehdittävä, mutta matkakassasta puuttuu euro. Olisiko ohikulkijalla heittää pari kolikkoa? Mies saa rahat, ei hymyile eikä kiitä. Seuraavana päivänä hän on jälleen paikalla, käsi ojossa ja euroa vailla.

Kenties ukko on pesunkestävä huijari – tai sitten häntä vain kalvaa kaipuu pois näiltä kulmilta. Moottoritien rampin ja Hesburger-hotellin varjoissa lepäävä bussiasema ei ole järin viihtyisä paikka.

Suorin tie muualle kulkee Läntisen Pitkäkadun kautta.

1900-luvun taitteessa se oli ensin juutalaisten, sitten tataarien suosima asuinpaikka. Nyky-Turussa katu tunnetaan lähinnä epämääräisistä liiketiloistaan ja eri aikakausien arkkitehtuurin omituisesta sekamelskasta.

Erityisen pitkäkään se ei enää ole. Mahtipontinen nimi juontaa juurensa 1800-luvulle, jolloin kadulla oli pituutta kolme kertaa nykyistä enemmän.

Silti matka päästä päähän, linja-autoasemalta rautatienpuistoon, tuntuu toisinaan loputtomalta kuin nälkävuosi. Se tuo mieleen Aki Kaurismäen klassikkoelokuvan Calamari Union: tie kaupunginosasta toiseen on kivinen ja kolkko. Moni menehtyy matkan varrella, eikä eloonjääneillekään käy kovin hyvin.

Täällä kuolemantapauksia sattuu harvemmin, mutta kovin hyvämaineista seutu ei ole. Päivänvalossa kadulla liikkuu kuitenkin lähinnä urheilijoita joogamatot olallaan.

Kadun todellista luonnetta on lähdettä etsivään paikoista, joihin ohikulkijan katse ei ylety.

 


Jarkko Myllykylä osti liikehuoneistonsa vuonna 1980. ”Muuttuminen on kaikkien liikkeiden säilymisen ehto. Tai sitten pitää laittaa menot minimiin.”

 

Osoitteessa Läntinen Pitkäkatu 15 sijaitsee hylätyltä vaikuttava liike. Kauppa on lattiasta kattoon täynnä tavaraa: kalteroitujen ikkunoiden takaa pilkistää astiaröykkiöitä, ikivanha perämoottori ja 80-lukua henkivä mallinukke. Ovien yläpuolelle on maalattu lankapuhelinnumero. Nimeä saa haeskella pitkään, ennen kuin se löytyy pienestä kyltistä tavarapaljouden keskeltä.

Kaupan mysteeri selviää perinteisellä keinolla – jättämällä viesti puhelinvastaajaan. Numero ja liiketila kuuluvat antiikkikauppias Jarkko Myllykylälle. Putiikki on auki vain silloin, kun häntä huvittaa saapua paikalle. Kauppiaalla on nimittäin muutakin tekemistä: hän ylläpitää metsätilaa, hoitaa mehiläistarhaa ja opiskelee venäjän alkeita.

Kun Myllykylä vuonna 1980 osti liikehuoneiston itselleen, maailma näytti kovin erilaiselta. Läntinen Pitkäkatu kuhisi ihmisiä ja elämää, sillä alue oli täynnä houkuttimia. Viereisessä kerrostalossa sijaitsi Mini-hinnan tavaratalo, ja partiovarustekaupan tilalla kohosi suosittu maaliliike.

Antiikkikauppojakin oli silloin monta, melkein joka korttelissa omansa. Yksi toisensa jälkeen ne kaikki ovat ajautuneet konkurssiin. Syitä on useita: korkeat vuokrat, ostajien puute, kirpputorien yleistyminen, internet.

Myllykyläkin saisi tavaraansa paremmin kaupaksi verkossa. Sellainen ei kuitenkaan kiinnosta häntä. Nettimyyntiä pitäisi viitsiä tehdä kellonaikaan katsomatta, eikä sen parissa tapaa ihmisiä.

Kivijalkamyymälässä on muitakin kiistattomia etuja – esimerkiksi se, että kellariin voi perustaa bändikämpän. Antiikkiliikkeen alakerrasta löytyy kaikkea, mitä amatöörimuusikko kaivata saattaa: äänityslaitteet, Gibsonin klassikkokitaroita ja soittimet kokonaiselle yhtyeelle. Kun kauppias kohtaa taitavan muusikon, katusoittajan esimerkiksi, hän kutsuu tämän empimättä vierailulle kellariinsa.

Seiniä vasten lepää kymmenentuhannen kirjan kokoelma. Ostajia niille ei tahdo löytyä, mutta ne toimivat mainiosti myös äänieristeenä. Välillä antiikkikauppias poimii kokoelmasta mieleisensä ja antautuu itsensä sivistämiselle.

Lukeneena miehenä Myllykylältä löytyy ratkaisu monenlaisiin ongelmiin. Toisinaan joku tulee liikkeeseen vain kysyäkseen, mistä löytäisi hyvän autonkorjaajan tai sähkömiehen. Sellaisiinkin tiedusteluihin kauppias vastaa mielellään.

”Kaikenlaisia asiakkaita täällä käy. Paljon on niitäkin, joilla ei ole kuin aikaa. He tulevat vain juttelemaan. Silloin sitä on kuin terapeutin asemassa”, Myllykylä kuvailee.


Turun katulähetyksen leipäjonossa käy viikoittain jopa neljäsataa ihmistä. ”Meillä on paljon vakioasiakkaita, jotka eivät oikeastaan tule toimeen ilman jatkuvaa apua”, toiminnanjohtaja Jukka Silvola sanoo.

 

Juttukumppania kaipaavia ihmisiä ei tarvitse etsiä kaukaa. Tien toisella puolella kiemurtelee kolmesti viikossa pitkä jono, kun keskimäärin sata vähävaraista saapuu hakemaan ruoka-apua. Sitä tarjoaa Turun katulähetys, jonka tilat ovat sijainneet Läntisellä Pitkäkadulla vuodesta 1991 saakka.

Toiminnanjohtaja Jukka Silvola kertoo, että katulähetys on suunnattu etupäässä päihdeongelmaisille. Talouskriisin myötä kävijöiden joukko on laajentunut. Jonossa seisoo eläkeläisiä, maahanmuuttajia, opiskelijoita ja lapsiperheitä. Sisään päästyään he nousevat portaat yläkertaan, osallistuvat hartaushetkeen ja istuvat pitkien pöytien ääreen aterioimaan. Jotkut tyytyvät vain ottamaan ruokaa mukaansa ja katoavat vähin äänin.

Osa jonottajista saapuu paikalle tunteja ennen ruokasalin ovien aukeamista. Eivät he elintarvikkeiden loppumista pelkää, vaan syy on lähinnä sosiaalinen. Jonossa tapaa muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Silloinkin, kun taivaalta tulee räntää.

Illalla katulähetyksen edusta hiljenee. Leipäjono on poissa, ja piskuinen kirpputori on sulkenut ovensa.  Viereisissä kiinteistöissä elämä kuitenkin jatkuu. Lukuisat pornokaupat ja thaihierontapaikat pitävät ovensa auki iltamyöhään.

Juuri niistä Läntinen Pitkäkatu tunnetaan, on tunnettu jo pitkään. Punkbändi Liimanarina levytti jo vuonna 1992 EP:n nimeltä Läntinen Pornokatu 25 B 13. Myös antiikkikauppias Myllykylä kertoo, että liikkeitä on ollut kadulla aina.

Katulähetyksessä pornokauppoja ei kavahdeta.

”Onhan tämä, sanotaanko, syntinen katu. Sikäli olemme ihan oikeassa paikassa. Meillä pidetään tarjolla myös elämän leipää. Pidämme yllä hyvää sanomaa”, Silvola maalailee.

Lähetysseuran ikkunassa seisoo suuri puinen risti, jonka poikkipuu on vuosien varrella päässyt notkahtamaan pari senttiä vinoon. Sinisessä iltahämärässä ristin rinnalle heijastuu vastapäisen liikkeen mainoskyltti.

Suuret keltaiset kirjaimet leimuavat punaisella pohjalla: XXX PARADISE.


Läntinen Pitkäkatu on täynnä pornokauppoja. ”Ne ovat pieniä liikehuoneistoja, ei niistä pystytä muuta myymään. Enää kun ei ole suutareita eikä nappikauppojakaan”, filmiliikkeen omistaja kommentoi.

 

Pornokaupan tiskin takaa löytyy itse omistaja. Hän on kuusikymppinen entinen rakennusmies, joka useiden selkä- ja jalkaleikkausten myötä päätyi vaihtamaan toimenkuvaa. Nimeään hän ei tahdo kertoa, sillä alaa ei juuri arvosteta.

”Eihän sitä ole mitenkään kunniakasta sanoa. Jos joku kysyy, että teetkö vielä muuraushommia, ja minä vastaan olevani pornokauppias, olenkin heti alempaa kastia.”

Liikkeen seinien sisäpuolella moinen luokittelu unohtuu. Etenkin lounasaikaan käy kova kuhina. Noin kahdenkymmenen minuutin vierailumme aikana liikkeessä piipahtaa kymmenkunta asiakasta. Kauppias kertoo, että kävijöitä riittää laidasta laitaan, juuri täysi-ikäistyneistä yli seitsemänkymppisiin eläkeläisiin. Suurin osa heistä on miehiä, mutta välillä ovesta astuu kuulemma muitakin: naisia, transsukupuolisia, pareja.

”Pariskunnissa on se mukava piirre, että emännät ovat usein hirveän yhteistyökykyisiä”, kauppias virnistää.

Juuri tämä yhteistyö – tai kohtaamiset, kuten niitä internetin keskustelupalstoilla nimitetään – ovat monelle käynnin parasta antia. Liikkeessä kaikki ovat samalla asialla: etsimässä helpotusta pakottavaan kaipaukseen. Ennen sitä löydettiin yhdysvaltalaisten huoltoasemien parkkipaikoilta, nykyään turkulaisesta videopuodista.

Ulko-ovelta takahuoneeseen on seitsemän askeleen matka. Verhojen takaa löytyy videoiden katseluun tarkoitettuja koppeja. Niissä pyörii 72 eri pornokanavaa loputtomana virtana. Yhdessä kopeista haisee tuore virtsa.

Puoli tuntia filminkatselua keventää kukkaroa viidellä eurolla. Kauppias vartioi videomaailman sisäänkäyntiä tiskinsä takaa. Rahat hän tallettaa vanhanaikaiseen kassakoneeseen. Se kilahtaa iloisesti joka kerta, kun kampea käännetään.

Siihen hänen toimivaltuutensa päättyvät: se, mitä takahuoneen puolella tapahtuu, ei ole hänen asiansa. Olosuhteet on toki järjestetty kohtaamisille suosiollisiksi. Koppiin voi mennä yksin tai yhdessä, ja jos jännitystä kaipaa, löytyy takahuoneesta myös gloryhole. Se tarkoittaa seinässä olevaa reikää, jonka kautta haluamiaan toimintoja on mahdollista suorittaa varsin anonyymisti.

”Asiakkaat maksavat vain täällä viettämästään ajasta. Jotkut valehtelevat käyttämänsä ajan, mutta sellaista elämä on.”

Pornokaupat ovat kenties antaneet Läntiselle Pitkäkadulle arveluttavan maineen, mutta kauppiaan korviin ikävää palautetta ei ole kantautunut. Hän on kuin kuka tahansa naapuri, auttelee mielellään kadun kunnossapidossakin.

”Tulen ihmisten kanssa juttuun, olen puhelias ja morjenstan kaikkia. Olen kantaaottava ja rakentava”, kauppias kuvailee.

”Ei normaali-ihmisellä ole aikaa miettiä maineeseen liittyviä asioita. Itse ajattelen, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kaikilla on oikeus elää, ja toista pitää auttaa. Se on lähtökohta elämään. Sillä tavalla me pärjätään, ja varsinkin vaikeina aikoina ollaan pärjätty. Että toinen auttaa toista.”


Anniina Saksa muutti Läntiselle Pitkäkadulle heinäkuussa. ”Täällä asuu kiinnostavia ihmisiä ja paljon ystäviä. Siitä tulee kotoisa olo.”

 

Kivenheiton päässä pornoparatiisista asuva Anniina Saksa ei hänkään välitä kadun epäilyttävästä maineesta. Muusikko viihtyy 1900-luvun alun kivitalossa mainiosti. Saksa kuvaa kotikatuaan rauhalliseksi, mutta pienet elämän merkit eivät häntä hetkauta.

”Viihdyn alueilla, joissa on mukamas jotenkin levotonta. Täällä kaikki ei ole niin kiillotettua. Tykkään vähän rähjäisestä meiningistä. Ehkä olen sisäisesti hiukan semmoinen itsekin”, Saksa nauraa.

Muun muassa Mansion-yhtyeestä ja Anniina Auf -sooloprojektistaan tunnettu laulaja tekee mielellään musiikkia kotonaan. Silloin pikkuruinen yksiö täyttyy soittimista. Maisemat helpottavat luomisen tuskaa: iIkkunasta avautuu näkymä somalle sisäpihalle, joka 1990-luvulla palkittiin Turun kauneimpana.

”Luovuuteen vaikuttaa se, että on kaunis talo ja kauniit näkymät. En pystyisi tekemään musiikkia rumassa talossa. Tai ehkä pystyisin, mutta en haluaisi”, Saksa miettii.

Rumiakin rakennuksia Läntiseltä Pitkäkadulta toki löytyy – joidenkin mielestä enemmän kuin laki sallii. 1990-luvulla suunniteltuja laatikkomaisia kerrostaloja on tiputeltu huolimattomasti vanhojen jugend-linnojen väliin. Yleisilme on lähinnä asvalttia ja katupölyä. Korkeiden rakennusten väliin muodostuvassa tuulitunnelissa hiekka lentää toisinaan silmiin saakka.

Viiman keskellä taivaltaessa kadun kauneus jää helposti huomaamatta. Art nouveau -tyyliä ja uusklassismia henkivät kivitalot sattuvat silmään vain, jos kulkija malttaa nostaa katseensa. Se ei onnistu ainakaan kadun puolivälissä sijaitsevan Louhen parkkihallin kohdalla, sillä siellä on keskityttävä välttelemään auton alle jäämistä.

Monelta jää huomaamatta esimerkiksi Kauppiaskadun kulmassa sijaitseva mystinen patsas, joka esittää neitsytmariamaista äitiä lapsineen. Kolmannen kerroksen korkeudelle nostettu teos on urbaanilegendan mukaan teetetty talon rakennustöissä menehtyneen työmiehen muistoksi.

Kaikkein hienoimmat yksityiskohdat on kätketty vielä huolellisemmin. Ne löytyvät sisäpihoilta – yllättävistä yhteisöllisyyden paikoista, joiden olemassaoloa on kadulla kulkiessa vaikea uskoa todeksi.

Sellaisessa asuu esimerkiksi graafikko Tomi Tuominen, joka myös Dynamon dj:nä ja Nightsatan-yhtyeen kosketinsoittajana tunnetaan. Vanhan puutalon pihapiiristä löytyy kaikkea kiipeilyseinästä yhteisölliseen kompostiin. Tuomisen lisäksi puutarhassa viihtyvät talon ikääntyneemmät asukkaat.

”He eivät ole mitään kyttääviä vanhuksia, vaan ihan fantastisia. He istuvat terassilla, juovat skumppaa ja pelaavat Trivial Pursuitia. Kun kävelen heidän ohitseen lähtiessäni dj-keikalle, mietin että voi paska – voinko perua keikan ja mennä itsekin juomaan skumppaa mummojen kanssa?” Tuominen nauraa.

Yleensä työ vie kuitenkin voiton seurapeleistä. Taiteilijanimeä Urho Tulitukka käyttävä dj haluaa asua keskustassa, jotta matka baarista kotiin pysyy lyhyenä. Aivan ytimessä hän ei kuitenkaan viihdy. Kristiinankadulla sijainnutta entistä kotiaan mies ei muistele kovin lämpimästi.

”Aina kun lähti kotoa, joutui kaaokseen ja väentungokseen. En voi sietää Down By the Laituria ja silakkamarkkinoita. Lisäksi Kristiinankatu tuntui olevan se paikka, mihin kaikki tulevat eroamaan. Aina öisin oli hirveä tappelu jollain pariskunnalla.”

Läntinen Pitkäkatu on juuri sopivan kaukana hälinästä. Luonto tulee lähelle jopa keskellä asvalttiviidakkoa. Tuomisen ikkunan takana rusakot loikkivat pitkin ratapihaa, Saksan verhoissa kiipeilee Puolalanpuistosta karanneita lukkeja.


Lulu-koiran syntymäpäiviä vietettiin viime kuussa. ”Koirat saivat riehua rauhassa, ja emännät ottivat lasin skumppaa”, Ulla Räikkä muistelee.

 

Niin, Puolalanpuisto – tuo kaupungin keidas ja vapunviettäjien mekka, jossa vielä 1900-luvun alussa kohosi palontakaisia rakennuksia. Nykyään suurin osa niistä on enää muisto vain.

Puiston ja Läntisen Pitkäkadun välissä, takorauta-aidan suojissa piilottelee kuitenkin harvinaisuus: 1800-lukulainen puutalo, jota niin sanottu Turun tauti ei ole vienyt mennessään.

”Halusin jonkun vanhan kömmäkön, jonka saa laittaa kuntoon. Tämä oli aivan karseassa kunnossa, kaikkialla oli muovimattoa muovimaton päällä”, talossa asuva Ulla Räikkä muistelee.

Räikän talouteen kuuluu myös Lulu, kuusivuotias länsiylämaanterrieri. Parivaljakko on tuttu näky puistossa viihtyville. Moni päätyy myös juttusille heidän kanssaan, sillä koira on oivallinen sosiaalisten muurien murtaja. Räikkä kertookin tuntevansa alueella liikkuvista ihmisistä ”lähes kaikki”.

Seinänaapureidensa kanssa hän on erityisen läheisissä väleissä. Hän kuvailee asukkaiden välillä vallitsevaa yhteyttä hyvällä tavalla vanhakantaiseksi. Naapuriin luotetaan, ja tarvittaessa käydään kastelemassa tämän kukat.

Pian kymmenen vuotta puutalossa asunut Räikkä on silminnähden onnellinen asuinpaikastaan. Hän kehuu ympäröivän luonnon monimuotoisuutta ja ihmisten avoimuutta. Vertailukohtia asukkaalla on valtamerten toiselta puolelta saakka. Ennen Läntiselle Pitkäkadulle asettumistaan Räikkä on asunut vuosia muun muassa Floridassa.

Ainoastaan lähistön pornopuodit saavat hänet kurtistamaan kulmiaan.

”Kyllä ne voivat aiheuttaa ahdistusta asukkaissa. Tietysti myös epäily niiden laillisuudesta on läsnä koko ajan”, Räikkä pohtii.

Jotkut puodeista ovat kieltämättä varsin hämyisiä. Kun astumme kuvaajan kanssa sisälle viereisessä talossa sijaitsevaan myymälään, vastaanotto on tyystin toisenlainen kuin kadun toisen pään videoliikkeessä. Olemattoman kokoiseen vaateparteen pukeutunut nainen silminnähden hätkähtää aikeitamme ja heittäytyy puhumattomaksi.

Haastattelua ei täältä saada.


Ilkka Ketolainen ja Eetu Simpanen saivat floretin lahjaksi Auralinnassa asuvilta ystäviltään. ”He löysivät sen patterin välistä asuntoon muuttaessaan. Nyt me säilytämme sitä oman patterimme välissä.”

 

Yhdeksänsataa metriä Läntistä Pitkäkatua on takanapäin. Viimeinen kohde on sinapinkeltainen 1950-luvun rakennus aivan Humalistonkadun kulmassa. Alakerrasta löytyy pornomyymälä ja levykauppa, huomion varastaa vieressä sijaitseva Alvar Aallon standarditalo.

Kuten niin usein tällä kadulla, vaatimaton julkisivu pettää. Ylimmän kerroksen asukkaat, Turun yliopiston opiskelijat Eetu Simpanen ja Ilkka Ketolainen tietävät kertoa, että kesäisin sisäpiha on yhtä kukkaloistoa. Humalistonkadun puolella sijaitsevassa Auralinnassa asuu entinen puutarhuri, joka kasvattaa naapureidensa iloksi muun muassa banaanipuita.

1950-luvulla talon ensimmäisiin asukkaisiin kuului Boogie-Mauritzina tunnettu muusikko Mauritz Åkerman. Nyt rockabilly on vaihtunut toisenlaisiin säveliin. Kun kesä koittaa, Simpasen ja Ketolaisen kanarialinnut muuttavat asunnon parvekkeelle livertelemään. Niiden viserrykseen vastataan Auralinnasta, jossa lintuperheen loput jäsenet asuvat.

Musisointia saattaa kantautua myös viereisestä rautatienpuistosta, jossa on viime kesät järjestetty keikkoja muun muassa H2Ö-festivaalin pyörittäjien toimesta.

Anniina Saksa muistaa puiston olleen vielä joitakin vuosia sitten rauhaton paikka, sillä vieressä tuolloin sijainneen pubin kanta-asiakkaat eksyivät sinne tappelemaan. Nyt alue vaikuttaa rauhoittuneen.

”Se on yksi niistä asioista, jotka tekevät tästä kadusta niin kivan. Kävelet tuonne päähän, otat Siwasta pari olutta ja menet puistoon istuskelemaan, ja sitten siellä on joku kiva bändi tai kirppis”, dj Tomi Tuominen hymyilee.

Simpanen ja Ketolainen kutsuvat katuaan leikkisästi Västikseksi. Ruotsinkielinen lempinimi muistuttaa Tukholman vanhassa kaupungissa sijaitsevasta Västerlånggatanista.  Joku voisi kuulla nimessä ironisia kaikuja, ajatella sen pilailevan pahamaineisten kortteleiden ja sotkuisen arkkitehtuurin kustannuksella.

Mutta yhtä hyvin se voi tarkoittaa omanlaistaan idylliä. Ainutlaatuista paikkaa, jollaisia voi kussakin kaupungissa olla vain yksi.