Reportaasit
04.02.2015

Tiibet – vieläkö jotakuta kiinnostaa?

Teksti:
Jouko Luhtala
  • Kuvitus: Konsta Hormia

Tiibetin ystävät ovat käymässä vähiin. Syyskuussa 2014 Intia osoitti barrikadein ja pampuin, miten tärkeänä se pitää Tiibetin-kysymystä. Delhin tiibetiläispakolaisten suosima alue aidattiin, jotta nämä eivät voisi osoittaa mieltään vierailulle saapuneelle Kiinan johtoportaalle.

Vuonna 1959, Dalai Laman paetessa väkivaltaiseksi muuttuneen kansannousun keskeltä, Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru toivotti karkulaiset tervetulleiksi ja lupasi hankkia heille kaiken tarvittavan avun.

Vuoden sisään Dalai Lamaa seurasi 80 000 tiibetiläistä. Tiibetin toistuvat ihmisoikeusrikkomukset, niukka poliittinen liikkumavara ja paikallisen kulttuurin häivyttäminen ovat pitäneet liikenteen vilkkaana.

Yhä edelleen Intiaan saapuville pakolaisille lätkäistään kouraan RC-kortit, jotka oikeuttavat väliaikaiseen oleskeluun. Lupa on voimassa vuoden kerrallaan. Vaikka pakolainen saisikin kansalaisuuden ja näin esimerkiksi oikeuden äänestää vaaleissa, on kortti edelleen uusittava vuosittain tai vaihtoehtoisesti poistuttava maasta.

Näin siis siitä huolimatta, että lukemattomat tiibetiläiset ovat eläneet Intiassa käytännössä pysyvästi vuodesta 1959 saakka.

Intian barrikaditempaus Delhissä ei suinkaan ole ainoa viime vuosina sattunut osoitus siitä, että kovinkaan montaa valtiotason toimijaa ei hirveästi kiinnosta pienen vuoristokansan kohtalo.

Kyse ei ole niinkään pahansuopaisuudesta vaan lompakosta. Tiibetillä ei ole markkina-arvoa, mutta yhä useampi talous on suoraan tai epäsuorasti riippuvainen Kiinasta.

Myös Intia, Kiinan vanha kilpailija, on alkanut Tiibet-politiikkansa suhteen varoa Kiinan herkkien tuntonystyröiden satuttamista. Esimerkiksi pakolaiskorttisekasotku on pitkälti juuri tämän pelon seurausta.

Kuten Delhistä käsin toimiva Tibetian Review -aikakauslehti hiljattain totesi, konsepti nimeltä Tiibet väljenee joka kerta, kun vieraan valtion hallitus kieltäytyy tapaamasta Dalai Lamaa kasvotusten.
”Ainoa merkittävä, ei siis pelkästään idealistinen, tuki Tiibetin ajamalle politiikalle on kansainväliseltä yhteisöltä oletettavasti saatava tuki”, Tibetan Reviews kirjoitti taannoin.
 

Kiina uskoo itseensä

Kiina ei noin vain luovu Tiibetistä. Kansainvälinen painostus on laskusuunnassa, ja vaikka Tiibetissä jatkuvasti elämöidäänkin jossain mittakaavassa, ei Kiina ole osoittanut minkäänlaisia merkkejä kurin höllentymisestä.

Se, miten itsenäinen Tiibet voisi palata maailmankartalle, jakaa mielipiteitä.

Yksi esitetty skenaario on, että Kiina avautuu, demokratisoituu ja liberaaliuspuhurissaan osoittaa maailmalle olevansa aidosti uudenlainen. Siinä sivussa Tiibetille voidaan lahjoittaa etuoikeuksia.

Toinen vaihtoehto on, että idän jättiläisen talouskasvu tyssää kuin seinään, totalitaristinen järjestelmä hyllytetään ja tapahtuu jotain sellaista, mitä 1990-luvun alussa nähtiin Itä-Euroopassa Neuvostoliiton hajottua.

Toisaalta on myös niitä, jotka näkevät Kiinan ja Tiibetin olevan kohtalaisen lähellä ratkaisua. Sekä Kiina että Tiibet pitävät autonomiaa jossain muodossa optimaalisena ratkaisuna. Ongelma on kuitenkin kaksihaarainen. Ensinnäkin autonomian sisällöstä ollaan jyrkästi eri mieltä. Toisekseen, osapuolet eivät halua puhua toisilleen.

Tiibetissä mekkaloitiin edellisen kerran toden teolla vuoden 2008 maaliskuussa. Tuolloin eri arvioiden mukaan joitakin kymmeniä ihmisiä kuoli alkujaan rauhanomaisten mielenosoitusten riistäydyttyä käsistä. Kiina syytti väkivaltaisuuksista Dalai Lamaa, Dalai Lama syytti väkivaltaisuuksista kiinalaista sortoa.

Sortotoimet tiibetiläisiä vastaan voimistuivat aggressiivisten mielenosoitusten myötä. Pitkällä tähtäimellä vielä suurempi ongelma tiibetiläisten kannalta on se, että Tiibetin kiinalaiset tukijat vähenevät väkivaltaisuuksien seurauksena.

”Myös monet ulkomailla työskentelevät kiinalaiset intellektuellit ovat radikalisoituneet ja ryhtyneet Tiibet-kriitikoiksi. He ovat äänekkäitä niin mediassa kuin yliopistoissa”, sanoi Robert Platt Tibetan Parliamentary and Policy Research Centerille.

Tämänhetkistä Kiinan kieroa suhdetta Tiibetiin kuvaa hyvin viime vuoden elokuussa pidetty Forum on the Development of Tibet, jonka jälkimainingeissa kiinalaisen valtionlehdistön mukaan saavutettiin niin sanottu Lhasan konsensus.

Kyseisen yhteisymmärryksen mukaan vierailulla olleet ulkomaalaiset tarkkailijat ovat yksimielisiä siitä, että tiibetiläiset ”elävät onnellista elämää”, ja että Tiibetin todellisuus eroaa suuresti Dalai laman antamista lausunnoista.

Tämä ei ole uutta puhetta Kiinalta. Se on jo pitkään antanut ymmärtää, että Tiibetin sekasorto on seurausta länsimaiden ja niiden median kiihkosta ja vääristelystä.

Retoriikalla on Kiinassa merkitystä. Kulttuurissa arvostetaan rituaaleja ja tietynlaista kielenkäyttöä. Siinä missä Dalai Laman puheet ihmisoikeuksista otetaan lännessä vastaan sydämellä, eivät ne edistä Tiibetin asiaa Kiinassa.

Tiibetin kohtalossa on Kiinalle kyse pikemminkin periaatteellisesta kuin taloudellisesta tai strategisesta kysymyksestä. Mahtimaa katsoo Tiibetin kuuluvan osaksi vaikutuspiiriään. Näin ollen koko niin sanottu Tiibetin kysymys on heidän näkökulmastaan historiallisesti tarkasteltuna absurdi.

Lhasan konsensuksen kaltaisten lausuntojen on tulkittu olevan merkki siitä, että Kiina tuntee olonsa yhä turvallisemmaksi Tiibetissä. Kiinassa myös ymmärretään ajan olevan heidän puolellaan: vuonna 1950 alkanut miehitys ei ole enää uutinen, ja Tiibet muuttuu joka päivä kiinalaisemmaksi.

Välimallin ratkaisu

Reppureissughetoksi muovautuneessa McLeod Ganjissa majaileva Tiibetin johto on ajanut niin sanottua keskitien ratkaisua 1970-luvun lopulta lähtien. Mallin ydin on kulttuurinen, uskonnollinen ja sisäinen autonomia, ei itsenäisyys.

Keskitien tukijoita ovat teoriassa muun muassa Euroopan parlamentti ja Yhdysvallat, mutta näyttävien julistusten lisäksi asialle ei ole tehty oikein mitään konkreettista. Molemmat tahot ovat todenneet, että olisihan se tosi kiva, jos Kiina ja Tiibet aloittaisivat aktiivisen dialogin.

”Kannustamme Kiinaa säilyttämään tiibetiläisten ainutlaatuisen kulttuurisen, uskonnollisen ja kielellisen identiteetin”, räväytti Barack Obama loppuvuodesta 2014.

Käytännön teot tämän tavoitteen saavuttamiseksi ovat jääneet vähiin. Mitä voimakkaampi Kiina on, sitä harvempi sitä haluaa uhmata. Läntisen talouskoneiston köhiminen vain heikentää Tiibetin asemaa. Tiibetin puolestapuhujilla ei ole pelimerkkejä.

Kiinassa keskitien malli tulkitaan Tiibetin yritykseksi luoda itsenäinen valtio.

”Kiina luottaa siihen, että kunhan kulttuurien sekoituspolitiikka ajetaan päätökseensä, katoavat myös ongelmat”, Tibetan Review kirjoitti.

Kiinan kannalta ongelmallista on myös se, että jos tilanne ratkaistaan Tiibetin eduksi, on se ikään kuin ennakkotapaus muille Kiinan vallan alla oleville vähemmistökansoille, jotka mielellään näkisivät autonomiansa laventuvan.

Kiinan julkilausumien perusteella koko Tiibetin kysymystä ei ole edes olemassa. Ei, vaikka he kommentoivatkin joka ainoaa Dalai Laman lausuntoa kriittisesti.

Dalai Laman mahdollisesta reinkarnaatiosta on väännetty kättä jo jonkin aikaa. Kiinalaisia kyrsii, että Dalai Lama on todennut, ettei hän aio inkarnoitua Kiinan hallitsemalle alueelle.

Nerokkaana vastavetona Kiina julisti heinäkuussa 2007 kaikkien buddhalaisten munkkien inkarnaation olevan kielletty ilman hallituksen nimenomaista lupaa.

Ongelma ratkaistu.