Reportaasit
07.06.2016

Tulevaisuuden linnake

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Ensimmäistä kertaa järjestetty The Shift halusi rantauttaa startup -huuman Turkuun. Kaksipäiväisillä businessfestivaaleilla syötiin sirkkalettuja, pompittiin pomppulinnassa ja totuteltiin jatkuvassa videopelissä elämiseen.

The Shift 31.5. – 1.6.2016

Turun linna on yksi 1200-luvun lopun menestyneimpiä liiketoimia: Itämeren harvaan asutulle laidalle pystytetty linnoitettu leiri, jonka rakentamisessa oli mukana reilusti riskiä. Linna tunnetaan etenkin sotilaistaan ja piirityksistään, mutta se perustettiin businesshengessä: sen tärkein tarkoitus ei ollut alueen asukkaiden suojelu, vaan verojen keruu ja kuljetus Ruotsin valtakunnan hallinnolle.

Ketteränä disruptiivisena yrityksenä linna mullisti toimintaympäristönsä: se loi maaseutuvaltaiseen ympäristöön kukoistavan rahataloudellisen ekosysteemin. Kokeilutalous nimeltä Neuvostoliitto haastoi liiketoiminnan 1940-luvun ilmapommituksillaan. Tämän jälkeen linna loi nahkansa uudelleen keskittyen etenkin matkailuun ja tapahtumiin.

Ensimmäistä kertaa järjestettävä Businessfestivaali The Shift ei olisi voinut löytää itselleen kuumempaa paikkaa tai aikaa. Toukokuun lopun helleaalto on saanut jäykemmänkin pukumiehen nakkaamaan pikkutakkinsa pois. Startup-pukukoodiin kuuluva rentous löytyy hiostavassa paahteessa. Iltapäivällä näkyy jo shortseja.

Linnan ja sataman välisellä pihamaalla soi Kraftwerkin hypnoottisesti pulputtava klassikkokappale Radioactivity, jonka yhtye kirjoitti 1970-luvulla ihastuttuaan radioiden eetteriin puskemaan radioaktiivisuuteen. Tšernobylin onnettomuuden jälkeen yhtye joutui tosin siivoamaan kirkasotsaisen teknoutopismin kappaleen sanoituksista. Uusi versio vaatii ydinvoimaloiden sulkemista.

Äkkiä synteettinen tasapulssi lakkaa. Joku on lakannut polkemasta. Boost Turku -yrityskiihdyttämön teltalla musiikki soi ja kännykät latautuvat vain silloin, kun ihmiset polkevat paikalle tuotuja kuntopyöriä. Pyöriä on kaksi. ”Yksin se on aika tuskaista”, kertoo Boostin hallituksen puheenjohtaja Konsta Weber.

Opiskelijoiden pyörittämän kiihdyttämön nokkamies Weber kertoo olevansa paikalla saattaakseen ihmisiä yhteen. Hän ei myy mitään konkreettista. Aikaa heltiää kuntopyörän polkemiselle ja pomppulinnassa hyppimiselle. Weber pitää The Shiftiä ensikertaan nähden onnistuneena. Vain kaljateltta tähän, ja hedonistinen kesäfestivaalitunnelma voisi ottaa ihmisen vieteistä vallan.

Pomppulinna tuntuukin kiinnostavan aika monia. Keskellä festivaalipihaa oleva punainen muovitasanne on hyvä paikka pyrkiä ylemmäksi ja nostaa omaa sykettä. Viidessä minuutissa tulee jo takuulla hiki. Joku seurueesta jää aina alas ruohomatolle, sillä pomppimisesta täytyy saada talteen kuvat ja videot.

 

 

”It’s not like it’s a pet or anything.”

Espoossa kasvatettuja sirkkoja on edessä kämmenen kokoinen kupillinen, mutta rento bisnesväki joutuu kannustamaan toisiaan sirkkojen syömiseen EntoCube-yhtiön ständillä.

Myyntitiskin ympärillä pyörivät ihmiset kyselevät sirkkojen mineraalipitoisuuksista tai teeskentelevät kakovia liikkeitä ennen maistamista. Kukaan ei silti jätä annostaan kesken.

Taulu vieressä kertoo kuinka ekologista ruokaa sirkat ovat, miten vähän niiden tuottaminen kuluttaa vettä ja rehua, kuinka proteiinikoostumus on täydellinen.

Friteerattu sirkka maistuu yllättävän paljon neulamuikulta.  Tai oikeastaan makua enemmän korostuu sipsimäinen rapeus, kaiken anteeksi antava friteeraus.

Rose Pietolan mukaan annos on maittava. Chiliä tosin saisi olla enemmän: mausto on Aasiassa matkailleelle naiselle liian köykäinen. Sirkkojen syöminen ei tunnu mitenkään kummalliselta, mutta pieni annoskoko jättää nälän.

Jos kulttuurisia mielikuvia osattaisiin uudistaa, chilissä marinoidut sirkat olisivat täydellistä krapularuokaa. The Shift is not on the stage, it’s in you, valistaa motivaatiokyltti keskellä festivaalialuetta.

 

Seuraavana päivänä, keskiviikkona, innovaatiot ovat jo hypähtäneet uudelle tasolle. Piaggio Ape  -mopedista käsin roti-katuruokaa myyvä katuruokakoju on leiponut sirkkoja intialaistyylisten lättäleipiensä sisään.

Turun yliopiston tulevaisuudentutkimuksen henkilökuntakin on maistellut sirkkalättyjä. Otukset kuulemma sulautuvat oikein mukavasti lättyjen sisään. Tulevaisuudentutkimuksen teltalla on lappuja, joihin työpajoihin osallistuneet ovat saaneet kirjoittaa omia tulevaisuudenvisioitaan. Yksi ideoista on uusi uskonto, joka ottaisi oppia kaikkien aiempien uskontojen virheistä. 

Lappujen vieressä on tulevaisuuden Turkua esittäviä hahmotuskuvia, jotka on tehty yhdessä Varsinais-Suomen liiton kanssa. Kuvissa hyperloop-kapseli putkahtaa esiin resurssiviisaiden lehmien laitumelle. Tuulimyllyt kieppuvat, saaristoihmiset pyörittävät hyvinvointikeskuksia.

 

Tuttu viestintäihminen antaa minulle kahvikoneella toimituksellisia ohjeita. ”Ainoa mitä toivon on, ettet vertaa tätä Slushiin, sillä se olisi niin hiton ilmiselvää.”

Teen työtä käskettyä. Kaikki muut eivät kuitenkaan noudata ohjetta. Palaan Boost Turun teltalle, sillä sen edustan sohvat sijaitsevat mukavan lähellä ruokapistettä. Sohvilla lököttelevät nuoret yrityskiihdyttäjät arvioivat, että The Shift on vielä ensimmäisenä vuonna pitkälti tapahtuman tekemisen opettelua. Aluetta kuvaava kartta onkin tosiaan saatu paikalle vasta toisena päivänä.

Joku kaipaa savukoneita, sillä ne saavat Messukeskuksessa järjestettävän Slushin kireät käytävät näyttämään valokuvissa aivan toimintaelokuvan lavasteilta.

Ihmisiä myös pitäisi olla enemmän tai alueen ahtaampi. Suomalainen kuulemma verkostoituu vain pakosta: jonottaessaan jonnekin ahtaissa tiloissa myös tuntemattomien kanssa jutustelu alkaa kiinnostaa.

Vähän kuin millä tahansa festivaaleilla, joilla päihdytään, pariudutaan ja hankitaan huippukokemuksia metalliverkkoaitojen tarkkaan rajatuissa raameissa.

Jos hellekeleistä saadaan jokavuotinen perinne, rajana on ehkä vain taivas. Jotain tällaista Turku on kaivannutkin.

Päälavana toimivan teltan katonrajasta tulevaisuus näyttäytyy paikkana, jossa jogurttipurkki puhuu sinulle ja joka suunnassa pomppivissa hologrammimainoksissa räväkkä nuori nainen vaihtuu luottamusta huokuvaan keski-ikäiseen mieheen sen mukaan, mitä väestönosaa ja ikäryhmää edustat.

Loputonta videopeliä muistuttava lisätty todellisuus hallitsee katuja, taivasta ja omaa kehoa. Käyttöliittymän näennäisestä kaoottisuudesta huolimatta monikaan ei enää halua elää ilman sitä suoran kokemuksen ahdistavassa yksitoikkoisuudessa.

Keiichi Matsuda on yksi The Shiftin pääpuhujista. Lontoolaisen teknologiaa, mediaa ja arkkitehtuuria tarkastelevan suunnittelijan elokuvissa lähitulevaisuus on tottumattomalle nykykatsojalle hermostuttava paikka, jossa digitaalinen käyttöliittymä kuorruttaa kaikkea sitä, mitä näemme, koemme, ostamme ja olemme.

Matsuda ei halua aprikoida sitä, millaisella teknologisella alustalla hypertodellisuus tullaan valjastamaan käyttöön. Hänestä kysymys on epäolennainen: kaikki tarvittava teknologia on joka tapauksessa jo olemassa.

Matsudaa kiinnostaa kulutuskapitalismi uskomusjärjestelmänä. ”Iso kysymys” on hänen mukaansa kulttuurinen: millaiseen yhteiskuntaan ja vuorovaikutuksen tapoihin me olemme valmiita? Kenen ehdoilla todellisuuden seuraava kerros rakennetaan?

Varautuneen mutta samalla rennon oloinen Matsuda huikkaa teltan ulkopuolella, ettei hän ole erityisen kotonaan start-up -huumassa, sillä yltiöpäinen optimismi on hänelle vierasta.

Ei mies silti saarnaa dystopioista tai romahtavasta huomisesta. Hän vain näyttää edessämme jatkuvasti leijuvan silinterihattuisen hologrammikoiran, joka sylkee tietoisuuteemme jatkuvasti sydämiä, bonuspisteitä, muistutuksia ja toimintaohjeita. Näky voi tuntua ahdistavalta, tai siihen voi hullaantua. Joka tapauksessa sen pääsee kokemaan pian, ehkä 5–10 vuoden kuluttua.

The Shiftin yleisö taputtaa Matsudan esityksen lopuksi raivokkaasti. Turun linnan toisella puolella alakoululaisten ryhmä kulkee Turun linnan pihamaalta poispäin ja ylittää junaradan. Luokkaretkeläiset ovat jo niin vanhoja, että heitä kaitsee vain yksi opettaja, joka kulkee heidän edellään. Toista ei tule perässä.