Reportaasit
28.01.2016

Vainotun jäljillä

Teksti & Kuvat:
Sampo Rouhiainen

Susi on asettunut yli sadan vuoden tauon jälkeen etelän kulttuurimaisemiin Saloon. Paikalliset eivät ole innoissaan alueelta aikoinaan hävitetystä paluumuuttajasta. Valtio koettaa viilentää tunteita ja pitää salametsästäjät kurissa sallimalla erittäin uhanalaisen suden metsästyksen. Toimittaja vietti yön susireviirin sydämessä kuunnellen ulvontaa.

Tuuli kuljettaa tuoretta pakkaslunta pitkin peltoaukeita, kun ajan pitkin Perniön sivuteitä. Kuninkaantien varrella ja rannikon viljavien peltojen keskellä sijaitseva Perniö on vanhaa vaurasta maaseutua.

Historia näkyy maisemassa yhä. Peltojen keskeltä kohoavien mäkien päällä seistä jököttää tammien ympäröimiä hyvin hoidettuja pihapiirejä. Keltaisia pitkiä asuinrakennuksia, kokoelma punamullan värisiä muita maatalousrakennuksia, jykeviä navettoja. 

Seudun kartanoilta sai alkunsa myös rautateollisuuden kehitys. Alueella on useita ruukkikyliä ja raudanvalmistuksen sivutuotteena syntyneistä kuonatiileista muurattuja rakennuksia näkyy siellä täällä.

Rautateollisuuden nousun aikoihin Suomessa petoviha ja noitavainot huitelivat vielä iloisesti sekaisin. Muun muassa vuonna 1652 Turun hovioikeus tuomitsi teloitettavaksi ja poltettavaksi Lauri Kapaisen, joka oli tunnustanut noituneensa sudet, jotka edellisenä talvena olivat tappaneet yhteensä 18 lasta Itä-Suomessa.

Noita-Kapaisen aikojen jälkeen eniten ihmisen kuolemaan johtaneita susihyökkäyksiä on kirjattu 1800-luvulta. Viimeinen tapaus Suomessa jäi vuodelle 1881. 

Ihmisen kosto oli tehokas. Vuosien 1866–1890 välillä tapettiin yhteensä 5 598 sutta. Jahtiin osallistui virka-apuna sotilaita ja ammattimetsästäjiä Venäjältä asti. Vuosisadan vaihteeseen tultaessa kanta oli voimaperäisen metsästyksen seurauksena huvennut jo niin pieneksi, että vuosisaaliit tippuivat kymmenesosaan aiemmasta. 

Vainoa tehostettiin vielä vuonna 1898, jolloin sudelle asetettiin 100 markan tapporaha. Sudennahan nimismiehelle kiikuttanut kuittasi nelinkertaisen palkkion karhunmetsästäjään verrattuna. 

Tapporahajärjestelmästä luovuttiin vasta 1970-luvun puolivälissä. Siihen mennessä susi oli taloudellisten kannustimien ja kehittyneiden metsästysmenetelmien vuoksi kadonnut lähes sukupuuttoon Suomesta. 

Tehokkaan suojelun ansiosta suden kanta on palannut jossain määrin elinvoimaiselle tasolle. Luonnonvarakeskuksen (Luke) vuosi sitten valmistuneen arvion mukaan susia on Suomessa noin 220–245. Määrä on kääntynyt reippaaseen nousuun sitten 2013 pohjalukemien, jolloin susia oli vain reilut sata.

Nyt susi on vuosisadan tauon jälkeen tehnyt paluun myös Perniön takametsiin. Yksinäisiä jolkottelijoita hiipii maiseman läpi eri puolilla Etelä-Suomea, mutta viime keväänä Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rajaseuduille syntyi ensimmäinen pentue. 

Riistakamerakuvien ja jälkien perusteella Salo–Raaseporin reviiriä asuttaa alfa-pari viiden pentunsa kanssa. Huhupuheiden mukaan laumassa olisi jopa kymmenen yksilöä.

Haluan päästä selvittämään mitä metsässä todellisuudessa tapahtuu. Seurakseni on lupautunut susiharrastaja ja Salon seudun luonnonsuojeluyhdistyksen hallituksen jäsen Jarmo Markkanen. Hän viettää metsässä susien perässä keskimäärin yhden yön viikossa.

Lisäksi Markkanen seuraa susia riistakameroiden avulla ja avustaa Luken tutkijoita keräämällä maastosta ulostenäytteitä.

Toiveenamme on yöpyä metsässä, päästä kuulemaan ulvontaa ja löytää jälkiä lumesta. Lumeton syksy on jättänyt kannan arvioijille paljon kysymyksiä. Nyt tammikuisen lumituiskun on ennustettu tyyntyvän yöksi, joten mahdollisuutemme ovat erinomaiset.

Sitä ennen matkaamme vielä Saloon. Alkamassa on Riistakeskuksen järjestämä susi-ilta. Seudun ihmisasukkaille yhteiselo ei vaikuta maistuvan yhtä lailla kuin sudelle.

Täpötäydessä auditoriossa parisataa naamaa tuijottaa lavalle, jossa istuvat Luonnonvarakeskuksen tutkimusmestari Antti Härkälä sekä Riistakeskuksen Uudenmaan ja Varsinais-Suomen riistapäälliköt Visa Eronen ja Jörgen Hermansson

Tunnelma salissa olisi hikinen vaikka tulijat olisivat malttaneet jättää edes päällimmäisen kerroksen pakkaspukeutumisestaan naulakkoon. Riistakeskuksen miehet lavalla ovat nihkeässä raossa. Sali vaatii lisää tappolupia, suojelijoiden mielestä jokainen myönnetty lupa on ollut liikaa.

Kysymysten ja kommenttien äänensävy on poikkeuksetta tiukka, mutta asiantuntijat tasapainottelevat hyvin. Hermansson vaientaa typeryydet hienotunteisesti ohjaamalla puheenvuoron seuraavalle kysyjälle.

Tilaisuuden puolivälissä alkaa virsu lipsua virkahenkilölläkin. Joku heittää yleisökysymyksen salametsästyksestä keinona hillitä susivahinkoja. 

”Siihen ei tarvita Riistakeskuksen lupaa”, luikauttaa Hermansson.

Yleisö antaa raikuvat aplodit.

Yksi tilaisuuden tavoitteista on tarjota yleisölle tutkimustietoa sudesta ja sen elintavoista. Epävirallista tietoa yleisöllä tuntuu riittävän.

Markkanen näyttää tuskastuneelta. Hän on kuullut huhut, liioittelut ja vääristelyt moneen kertaan. Yksi sitkeimmistä on tarina Ranuan eläinpuiston henkilökunnasta, joka käy jättämässä tarhaan syntyneitä susia maastoon. 

”Sitä on levitetty varmaan 15 vuotta”, Markkanen huokaa.

Härkälä ampuu tarinaa siipeen suorasukaiseen ja tyyneen tyyliinsä. 

Olen lähtenyt susiretkelle sinisilmäisenä luonnontarkkailijana, mutta tilaisuudessa esitetyt mielipiteet lyövät susikeskustelun todellisuuden silmilleni haisevana märkänä rättinä. Edes syvällä maaseudulla kasvaneena on vaikea ymmärtää petovihan ja -pelon syvyyttä. Toisaalta monet suden puolestapuhujat tuntuvat perustelevan argumenttinsa epärationaalisilla tunteilla.

Loppupuolella yleisön mielenkiinto alkaa hiipua, ja väki alkaa valua hälisten ulos salista. Vain kiivaimmat pyytävät uutta puheenvuoroa.

Innokkaimmat osallistuvat keskusteluun sellaisella tarmolla, että tilaisuus kestää lopulta lähes neljä tuntia. Power Pointia pyörittävän koneen hyytyminen ei katkaise tunteen paloa. Vasta tieto siitä, että tilojen hälytyksen päälle kytkeytymiseen on enää kymmenen minuuttia, pakottaa kansan takaisin pakkaseen.

Tilaisuuden jälkeen on hyvin selvää, ettei ainakaan paikallisten äänekäs vähemmistö kaipaa petoja reviirilleen.

Sudelle sen sijaan elo rannikon kulttuurimaisemassa ei ole ongelma. Sopeutuvaisena eläimenä synkeiden salojen asukiksi mielletty peto pärjää myös peltojen täplittämässä kulttuurimaisemassa. Kunhan saalista on tarjolla. 

Perniössä kyllä on. Suomeen ennen sotia istutettu valkohäntäkauris on Salon seudulla elinvoimainen. Monelle Lounais-Suomen susilaumalle se on jopa pääpihvi hirveä merkittävämpi saaliseläin. Myös nopeasti yleistynyt metsäkauris on alueen susien suosikkiruokaa.

Silti Salon–Raaseporin lauma tuntuu hiertävän erityisesti samoista saaliista kilpailevia metsästäjiä. Omat huolensa on myös kotieläintilallisilla. Varsinkin Someron seudun suurten lammastilojen pelätään vetävän susia puoleensa.

Uudellemaalle haettiin poikkeuslupaa kolmen suden tappamiseen juuri Salon–Raaseporin laumaan. Riistakeskus myönsi luvan yhdelle.

Maa- ja metsätalousministeriön mukaan kannanhoidollisia susilupia voidaan myöntää vain vakiintuneille susireviireille. Uudenmaan riistakeskus katsoi hakemusta käsitellessään ensimmäisen pentueensa viime keväällä saaneen parin muodostaneen määritelmän täyttävän vakiintuneen lauman.

”Biologisesta näkökulmasta lauma ei voi olla vakiintunut siinä vaiheessa, kun se on vasta saanut ensimmäisen pentueensa”, kritisoi Markkanen.

Riistatalouden julkisia hallintotehtäviä hoitava ja pääasiassa metsästäjien riistanhoitomaksuista rahoituksensa saavalle Suomen riistakeskukselle on jäänyt paljon määrittelyvaltaa susikysymyksessä. 

Maa- ja metsätalousministeriö päätti ennen joulua sallia yhteensä 49 suden ampumisen. Ministeriön roima kiintiö jätti lopullisen päätäntävallan Riistakeskukselle. Hakemusten perusteella Riistakeskus antoi yhteensä 46 lupaa uhanalaisuusluokitukseltaan ”erittäin uhanalaiseksi” määritellylle sudelle.

Jos kaikki myönnetyt luvat käytetään, Suomen susista katoaa viidennes. Metsästäjillä olisi ollut intoa ottaa hengiltä vielä useampi. Lupia haettiin yhteensä 116 sudelle.

Myönnettyjen lupien määrä nousi viimevuotisesta lähes kaksinkertaiseksi. Kannanhoidollisen metsästyksen ensimmäisenä vuonna 2015 niitä myönnettiin 24. Seurauksena metsistä katosi 17 luvalla ammuttua sutta.

Vuodesta 2007 vuoteen 2014 susia on saanut ampua vain vahinkoperusteisilla luvilla. 

Nyt käynnissä oleva kannanhoidollisena metsästyksenä tunnettu järjestelmä on kaksivuotinen kokeilu ja osa maa- ja metsätalousministeriön hyväksymää Suomen susikannan hoitosuunnitelmaa. Sen ylevänä tavoitteena on ”pyrkiä sovittamaan yhteen suden ja sudensuojelun tarpeet sekä susireviireillä asuvien ja toimivien kansalaisten tarpeet”. 

Toisin sanoen: antaa ihmisille mahdollisuus osallistua kannan pienentämiseen sosiaalisesti hyväksyttävälle tasolle ja pyrkiä kitkemään salametsästystä luvallisen metsästyksen kautta.

Susikannan määrästä päättäminen on käytännössä monopolisoitu Riistakeskusten kautta metsästäjille. Ollaan tilanteessa, jossa susi on lainasäädännössä samaan aikaan metsästettävä riistaeläin ja erittäin uhanalaiseksi luokiteltu laji.

Kuviota mutkistaa lisäksi se, että Luken ylläpitämään susihavaintojärjestelmä Tassuun havaintoja kirjaavat suurpetoyhdyshenkilöt, jotka lähes kaikki ovat metsästäjiä. Riistakeskus puolestaan perustelee myöntämänsä lupamäärän Luken kanta-arviolla, jonka muodostamisen olennainen osa Tassu on.

Metsästäjien vahvan roolin lisäksi kannanhoidollista metsästystä on kritisoitu lainsäätäjän kädenojennuksena salametsästäjien suuntaan. Kun susia saa ampua luvalla, salametsästys vähenee, kuuluu perustelu.

Ympäristöjärjestöjen mukaan susivahinkojen ensisijaisena torjuntakeinona tulisi käyttää muita keinoja kuin kannan rajoittamista. Esimerkiksi laidunten petoaidat, laumanvartijakoirat ja eläinten vieminen yöksi sisälle tai pienempään suojatumpaan aitaukseen ovat osoittautuneet tehokkaiksi keinoiksi torjua kotieläimiä havittelevia susia.

Kannanhoidollinen metsästys osuu suden kannalta pahaan saumaan, päällekkäin kiima-ajan kanssa. Ohjeistuksena on, että laumoista ammuttaisiin vain nuoria susia. Niiden erottaminen metsästystilanteessa on erittäin vaikeaa. 

Viime talven jahdin saalisluetteloon päätyikin kuusi aikuista sutta, joista ainakin yksi oli alfa-yksilö. Kun toinen alfa-parista kuolee, lauma usein hajoaa. Nuortenkaan susien ampuminen ei ole täysin ongelmatonta. 

Vaikka osa aiemmista pennuista erkaantuu laumasta ennen pikkusisarusten syntymää, osa jää laumaan niin sanotusti lastenvahdiksi. Kun nuori susi jää pentujen turvaksi, kokeneempi alfa-emo voi lähteä johtamaan lauman metsästystä.

”Jos pennuille on metsästettävä syötävää vajavaisella laumalla, houkutus helppojen saaliiden nappaamiseen laitumilta kasvaa”, Markkanen kertoo yhdysvaltalaistutkimuksesta, jossa todettiin karjavahinkojen lisääntyneen kannanhoidollisen metsästyksen alueella.

Susi on ahtaalla etelän taajamien välisillä metsäalueilla, mutta sillä ei ole helppoa sielläkään, missä elinpiiriä piisaisi.

Poronhoitoalueelle lappilaisten vahinkoeläimenä vainoamalla sudella ei käytännössä ole asiaa. Tällä hetkellä hiljaisesti hyväksytty kanta on, että Kainuun korkeudelta pohjoiseen levittyvältä – yli kolmanneksen Suomesta kattavalta – alueelta sudet ammutaan pois. Pelkästään vuoden 2015 marraskuussa poronhoitoalueella kaadettiin vahinkoperusteisilla luvilla yhdeksän sutta.

Yle uutisoi tammikuun alkupuolella, että poronhoitoalueella on tehty vain muutama havainto yksittäisistä susista. Muualla Suomessa laumoja on yhteensä nelisenkymmentä. Poronhoitoalueella ei yhtään. Kiista suden olemassaolon oikeutuksesta on siirtynyt etelään, sillä paliskunnat on pidetty tyytyväisinä kiintiön ulkopuolelta myönnettävillä vahinkoperusteisilla luvilla.

Poronhoitoalueen petopolitiikan tekee arveluttavaksi se, että se eristää Skandinavian ja Suomen susipopulaatiot toisistaan. Tämä heikentää geneettistä monimuotoisuutta, mikä puolestaan heikentää kannan elinvoimaisuutta. Satunnaisia vaeltajia toki kulkee rajojen yli länteen sekä itään, mutta geenit eivät sekoitu niin tehokkaasti kuin voisivat.

Palaamme verenpainetta nostattaneen tilaisuuden jälkeen metsään. Minä pystytän laavun, Markkanen tekee tulet. Olemme susireviirin ytimessä. Kun tuli hiipuu äänettömässä metsässä, kömmimme makuupusseihin. Kello on puoli kaksi ja 15 asteen pakkanen nipistelee nenänpäätä.

Yöllä kolmen maissa Markkanen tökkää minua kylkeen. 

”Nyt ulvoi kahdesti.”

Terästän kuuloani tokkuraisena, odotan hetken ja kuulen sitten itsekin höttöisen lumivaipan vaimentaman äänen. Painan hetken mieleeni. Ensimmäinen kerta, kun kuulen suden ulvovan. 

Ääni ei kuitenkaan herätä muinaiskansoilta perittyä pelkoa, vaikka suojanani ei ole edes luolaa eikä tulta. Mystisessä ruumiinosassa, selkäpiissä, ei tunnu karmintaa. Olen uninen ja makaan lämpimässä makuupussissa. Jos olisin yksin, pöpperöisyydeltäni en välttämättä kykenisi edes päättelemään, onko ulvonta ollut totta vai vilkasta mielikuvitusta.

Hetken kuluttua sama ääni kuuluu vielä kerran uudelleen.

Myöhemmin yöllä sudet palaavat uneeni. Emo ja viisi pentua kulkevat aivan laavun vierestä. Tällä kertaa niillä on ruskeat luppakorvat, amerikkalaistyyppiset partiolaispuvut, kompassit ja kartat. Ne näyttävät olevan suunnistusretkellä ja selvästi eksyneitä.

Aamulla keittelemme nopeat teet tulilla ja lähdemme metsään etsimään jälkiä. Markkasen mukaan öinen ääni ei ole voinut tulla kilometriä kauempaa.

Lähimmän mäen laelta löydämme kahden hirven jälkiä, syönnöksiä ja makuupaikat. Emä ja vasa ovat nukkuneet muutaman sadan metrin päässä meistä. Seuraavaksi polkumme poikki kulkee minkin parihyppyjälki. Metsäautotiellä ovat kulkeneet metsähiiri, lumikko, päästäinen, metsäjänis ja valkohäntäkauris. 

Kun jatkamme matkaa, metsässä tulee vastaan jono koiran jälkeä muistuttavia pyöreitä painaumia. Ilves on vaaninut kauriiden ruokintapaikalla.

Markkanen esittelee vielä louhikossa olevan, juuri ja juuri ihmisen mentävän luolan, jossa talvehtii perhosia. Se olisi oiva pesäkolo myös sudenpennuille.

Talviaamun matalalta paistava aurinko ja kimaltavassa hangessa tarpominen alkavat lämmittää. Palaamme kohti leiripaikkaa ja päätämme oikaista järven poikki. Rannasta avautuvan kaislikon edessä kulkee laukkajälkien jono. Susia! 

Ajatukseni tehokkaasta iltapäivästä toimituksessa saavat luvan haihtua, nyt seurataan näitä. Into kasvaa entisestään, kun huomaamme, että susien jäljet ylittävät omamme. Pääasiassa yöllä aktiiviset sudet ovat olleet liikkeellä korkeintaan tunnin meidän jälkeemme. Ovatkohan äänemme ajaneet ne liikkeelle päivälevolta?

Järveltä löytyy vielä lisää jälkiä: lauman teinit ovat peuhanneet lumessa. Markkanen poimii näytepusseihin talteen karvatupon ja keltaista lunta.

Laskemme jälkiä järveltä moneen suuntaan. Vasta tarkistuslaskenta paljastaa koko lauman olleen koolla. Markkanen vakuuttaa, että näin tuoreet jäljet ovat herkkua kokeneelle susimiehellekin.

”Tällaista sattuu todella harvoin.”

Yhdelle jäljet metsässä ovat luontoelämys, toiselle huoli elinkeinosta, jollekin ne merkitsevät iltakävelyiden ja pihaleikkien loppumista. Suden lumelle jättämä jälkijono, satunnaisesti jopa lähellä ihmisasutusta, on osa ekosysteemimme arkea. Me etelän rintamaiden asukit emme ole vielä niihin tottuneet.

”Sanotaan, että Ilomantsissa kesti 15 vuotta, että ihmiset tottuivat elämään susien kanssa. Jospa me ottaisimme opiksemme ja tottuisimme viidessä vuodessa”, Markkanen toivoo. 

Lehden lähtiessä painoon Salon–Raaseporin reviirille myönnetty metsästyslupa oli ollut voimassa viisi päivää. Lauantaina 23.1. järjestetyn jahdin jälkeen susilauma jolkotteli vielä vapaana ja elossa jokaisen 28 tassun voimin.