Reportaasit
25.11.2014

Vuoren varjossa

Teksti:
Helena Kulmala
Kuvat:
Aleks Talve

Norjassakin on mahdollista matkustaa vähällä rahalla. Lofoottien saariryhmällä voi kokea vuoristomaiseman ylevyyden ja kokeilla kevyteräilyä.

Käytävällä käy jatkuva liikenne kohti ravintolavaunua, ja vieressäni istuva humaltunut mies lauleskelee hilpeästi ruotsiksi. Hänkin on käynyt ravintolavaunussa.

Olemme iltajunassa matkalla Lofooteille, Norjan pohjoiseen saaristoon. Saariryhmä on Norjan suosituimpia matkakohteita, jonne on vasta vuodesta 2007 päässyt maateitse Narvikin kaupungin kautta. Sitä ennen matka on täytynyt taittaa lautalla Narvikista tai Bodøsta.

Junavuoro Tukholmasta napapiirin pohjoispuolelle kestää 20 tuntia, eikä minulla ja matkaseurallani ole makuuhyttiä, vain tavalliset istumapaikat. Jos Norjan-matkasta mielii selvitä opiskelijabudjetilla, on oltava valmis uhraamaan aikaa ja sietämään muutamia ruumiillisia koetuksia.

Hoilaaja jää onneksi pois Luleåssa, ja vaivun katkonaiseen uneen.

Seuraavana aamuna suurin osa matkustajista jää kyydistä Kirunassa. Vielä useampi poistuu Abiskossa, josta alkaa vaellusreitti Ruotsin korkeimmalle huipulle Kebnekaiselle. Heilläkin on vuorennälkä. Aiemmin täpötäydessä junavaunussa on meidän lisäksemme enää pari matkustajaa. On elokuun puoliväli, eikä Lofoottien matkailusesonki ole enää korkeimmillaan.

Narvikissa verryttelemme puutuneet raajamme juoksemalla suoraan bussiin, joka ajaa Lofooteille vievää E10-tietä Svolværiin, saarten epäviralliseen pääkaupunkiin.

Bussikin on täynnä, sen täyttävät koululaiset, jotka asuvat jossakin matkan varrella. Kuljettaja ajaa kiemuraisilla teillä kuin mielipuoli, ja istuinten sivuilta löytyville muovipusseille tulee käyttöä useammin kuin kerran. Miltei viiden pitkän tunnin kuluttua olemme lopulta perillä Svolværissä.

Norjan Paraisilla

Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta Lofooteilla on paljon asukkaita. Norjalla on valtiollisen öljyrahastonsa ansiosta mahdollista ylläpitää kunnallisia palveluita maan perimmäisissäkin kolkissa, eikä norjalaisten tarvitse muuttaa etelään niiden perässä.

Svolværissä tunnelma on hieman kuin olisi Paraisilla. Seesteistä rauhaa ja ruokakauppa kävelymatkan päässä.

Sissituristi voi ottaa ilon irti alueen infrastruktuurista. Busseja kulkee useita kertoja päivässä, ja tarkan markan matkailija pääsee kulkemaan koko saarijonon päästä päähän julkisilla, vieläpä opiskelija-alennuksella. Kahvilassa sinnittelemme kalliiden juomiemme äärellä mahdollisimman pitkään, jotta saisimme kameroidemme akut ladattua.

Turun saaristosta Svolværin erottavat kuitenkin maisemat, joiden äärellä selässä painava rinkka ja istualtaan nukuttu yö unohtuvat.

Saaret ovat lähes kauttaaltaan pelkkiä terävähuippuisia vuoria, joiden juurelta on suora leikkaus merenlahteen tai vuonoon. Pienen kaupungin yllä ne huokuvat sitä samanaikaista uhkaa ja tyyneyttä, jota romantikot nimittivät yleväksi – ja jonka perässä me täällä olemme.

Lofooteilla jokaisella on kodistaan merinäköala, sillä vuorenrinteen ja merenrannan väliset kapeat kaistaleet ovat ainoita paikkoja, joihin on mahdollista rakentaa.

Ihmisen ja muun luonnon suhde on täällä mittakaavassa: vuoret hallitsevat, ja ihmiset ovat levittäytyneet sinne, mihin luonto sallii. Paikalliset tervehtivät puutarhoistaan kahta tuntematonta reppureissaajaa.

Matalan kynnyksen eräilyä

Lähdemme vaeltamaan täysin sokkona pois Svolværin keskustasta löytääksemme telttapaikan. Noin tunnin harhailu esikaupungin läpi palkitaan, ja leiriydymme pienen järven rannalle.

Pulahdus virkistää ennen kuin viritämme retkikeittimen ja alamme valmistaa ruokaa. Olemme pakanneet rinkkoihimme viikon ruokatarpeet, lähinnä siis paljon kaurahiutaleita, italianpatapusseja ja soijarouhetta.

Vain veden saanti vaatii työtä. Harvoin se kuitenkaan maistuu yhtä hyvältä kuin silloin, kun sen on kerännyt itse norjalaisesta vuoristopurosta.

Lofootit tunnetaan pienistä kalastajakylistään, joissa perinteiset punaiset kalastajamökit eli rorbut seisovat rantavedessä puisten paalujen varassa. Lähes kaikissa niissä toimii nykyisin matkailijamajoitus, ja huoneet ovat paikoitellen hyvin edullisia.

Parhaan maisemamajoituksen silti saa, kun pakkaa mukaansa teltan ja makuupussin. Kylät ovat pieniä ja keskittyneet valtatien liepeille. Asuttamatonta lääniä riittää, ja luontodokumenttien erämaita muistuttavat maisemat odottavat aina kulman takana.

Löydämme viikon aikana toinen toistaan hulppeampia telttapaikkoja vain suunnistamalla ulos kylästä ja poikkeamalla tieltä.

Meren kansaa

Svolværistä matkamme jatkuu monien vaiheiden kautta kohti länttä ja saarijonon kärkeä. Sen päätepiste on Å-niminen kylä, jossa E10-tie päättyy linja-autoasemalle. Tätä pidemmälle ei maateitse pääse.

Piskuista parkkipaikkaa ympäröivät toisella puolen vuoret, toisella puolen aava meri.

Harmaanvihertävää Itämerta ikänsä katselleelle Atlantti on ihmeellinen näky: vesi on kristallinkirkasta ja täynnä mereneläviä, joita lokit napsivat nokkiinsa.

Turskan pyynti oli vuosisatojen ajan myös saarten ihmisten tärkein elinkeino. Kylien rannat ovat täynnä turskan kuivaamiseen tarkoitettuja valtavia puutelineitä, jotka tyhjinä näyttävät jonkin muinaisen uskonnon temppeleiltä.

Turskanpäitä lojuu maassa telineiden alla ja riippuu kuivumassa talojen seinustoilla. Ne näyttävät elättävän myös puolivillejä kissoja, joita ilmestyy tutkimaan maahan laskettuja rinkkojamme makupalojen toivossa.

Åssa on jopa pieni turskamuseo, jossa pääsemme näkemään vielä muutaman kalanpään. Kokemuksen kruunaa kuivatun kalan tyrmäävä lemu. Se onkin ainoa asia, jota Lofooteilta ei jää kaipaamaan.

Parhaat vinkit pienen budjetin matkailuun Lofooteilla löytyvät sivustolta www.68north.com.