Reportaasit
09.09.2014

Youtube-taivaan tähtöset

Teksti & Kuvat:
Aleksi Malinen

Television aika on ohi: Youtube-sukupolvi on tarttunut kameraan ja kaapannut tuotannon omiin käsiinsä. Muovaavatko nykivät nettivideot maailmasta ADHD-puuroa, jossa kukaan ei enää keskity mihinkään?  Kävimme TubeConissa ja otimme selvää.

Jäähallin päätyyn pystytetyllä lavalla hehkutetaan YouTuben ja sosiaalisen median ilosanomaa. Profeettana ei ole konsultti tai yritysjohtaja, ei tietotekniikasta intoileva toimittaja tai muu aikaansa seuraava ammattilainen. Mikrofonin takana on tavallisen näköinen, rastapäinen mies, jolla on kerrottavaa.

”Youtube antaa hirveän hyviä mahdollisuuksia!”, julistaa Amppurulaa-nimimerkillä esiintyvä Amos Soivio. Historian ensimmäinen TubeCon-tapahtuma Helsingin Hartwall Arenalla on ollut käynnissä noin viisi minuuttia. Permannolla käy kuhina, ja puhelinten lcd-näytöt loistavat pimeässä salissa kasvoja valaisten.

Soivio toivottaa muiden suomalaisten Youtube-tähtien, kuten Soikun, eeddspeaksin ja Mentaalisavukkeen, kanssa reilut viisituhatta innokasta kävijää tervetulleeksi tapahtumaan, joka yhdistelee festivaalia ja harrastemessuja kyläjuhlaan. Yleisö ääntelee kuin jääkiekkokatsomo.

Eteen piirtyvän maiseman perusteella Youtube tavoittaa nuoret varmemmin kuin jäsenmääränsä kanssa kamppaileva evankelisluterilainen kirkko.

Areenan ulkopuoliset käytävät tukkiutuvat eri-ikäisistä nuorista, jotka ovat tulleet paikalle tapaamaan idoleitaan. Sellainen on esimerkiksi vantaalainen Eetu Pesonen, joka on kahdessa ja puolessa vuodessa hankkinut omalle eeddspeaks-kanavalleen reilut 140 000 seuraajaa.

”Fanittaminen on ihan hullua. En olisi uskonut, että ihmiset menevät näin sekaisin. Tytöt itkevät ja klijuvat, mutta ei niille oikein voi sanoa, että älä itke tai kilju. En voi olla kuin kiitollinen kaikesta”, Pesonen kommentoi.

Pesonen säilyttää kaiken saamansa fanipostin laatikossa sängyn alla. ”Ihmisten luovuus on käsittämätöntä”, hän naurahtaa.

Eräällä videolla Pesonen käy läpi miitissä eli Youtube-harrastajien tapaamisessa saamiaan kirjeitä ja paketteja. Pakkauksiin on kirjeiden lisäksi laitettu karkkeja ja jopa rahaa.

Suurin osa uusista Pesosen kanavan katsojista on yläasteikäisiä tyttöjä ja poikia, joita TubeConissakin riittää. Youtube-videoiden tekijät ovat kuitenkin hieman keskimääräistä katsojaa vanhempia. Iäkkäimpien joukossa lienee nelikymppinen Soivio.

”Missä se on?! Tää on nyt se miitti nelonen!”

Youtube on osa sosiaalista mediaa ja niin sanottua sisällöntuotannon tasa-arvoistumista. Enää ei tarvitse lasittunein katsein tuijottaa television staattista kuvavirtaa, vaan internetin ja sosiaalisen median avulla jokainen kännykkä- tai web-kameran omistaja voi olla videobloggari eli vloggari ja samalla sisällöntuottaja. Kuka tahansa voi siis perustaa nettiin oman versionsa Iholla-sarjasta, jakaa huolensa ja ilonsa koko maailmalle. Mutta miksi?

”Videoiden tekeminen on terapeuttista. Aiemmin olin todella ujo ja epävarma, mutta nykyään tekeminen on luontevaa. Elämässäni ei ole paljon ihmisiä, joille voisin avautua, mutta jostain syystä kameralle puhuminen on helppoa.”

Pesonen on kertonut kameralle asioita, joista ei ole muutoin puhunut. Eräs tällainen kokemus koskee Myyrmannin pommi-iskua, jota hän oli todistamassa. Videolla Pesonen kertoo esimerkiksi kuulleensa ostoskeskuksen vessassa, kuinka pommiin lisättiin hauleja. Hän ei kuitenkaan loukkaantunut iskussa, vaan oli räjähdyksen aikaan kauppakeskuksen parkkihallissa.

Vloggaus ei ole ainut tapa tehdä Youtube-videoita eli tubettaa. Videoiden skaala on yhtä laaja kuin televisio-ohjelmissa: on extreme-urheilua, kokkausvideoita, kauneusvideoita, musiikkivideoita, parodioita ja videoita, joissa naiset puhuvat kuukautisistaan.

Suomessa tubettaminen on Pesosen mukaan kasvanut viime aikoina erittäin rivakasti. ”Homma on räjähtänyt käsiin, mutta se voi myös kuolla hetkessä. Nyt ilmiö trendaa.”

Trendaamisella hän tarkoittaa sitä, että ilmiö on trendikäs, muodikas, suosittu. Muutaman viimeisen vuoden sisällä Youtube on saavuttanut paljon uusia käyttäjiä, kun uusi, nuori sukupolvi on istahtanut näyttöpäätteiden eteen ja sukeltanut digitaalisten videoiden virtaan.

Nuorten suosiosta nauttii esimerkiksi 19-vuotias keuruulainen Miisa Rotola-Pukkila, vaaleahiuksinen pipopää. Hän selittää kameralle pyyteettömästi elämästään, soutaa kanootilla Hesburgeriin, kulkee Keski-Suomen teitä rullalaudalla. Videot saavat kymmeniätuhansia klikkauksia heti julkaisun jälkeen.

Rotola-Pukkilaa on tullut tapaamaan kymmeniä ihmisiä, jotka muodostava käytävälle metrien paksuisen, läpipääsemättömän muurin. Eräillä on käsissään askarreltu kyltti, toiset pälyilevät hätääntyneesti ympärilleen. Hikipisara valahtaa otsalta paidankaulukseen.

”I moan for living.”

Vaikka ilmiö onkin suomessa saavuttanut kriittisen massan vasta äskettäin, olemme auttamatta jäljessä Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa, joissa Youtube-videot ovat olleet arkipäivää jo useita vuosia.

TubeConissakin näkyi kansainvälisten tähtien loistetta. Paikalle saapuivat englantilainen vlog-komeetta Emma Blackery sekä useita pohjoismaisia videontekijöitä.

”Englannissa raha on noussut keskiöön, ja ihmisistä on tullut elitistejä. Suurempien seuraajamäärien kanavat eivät enää tee yhteistyötä pienempien kanavien kanssa”, Blackery kertoo kansainvälisen paneelikeskustelun aikana. Keskustelun aiheena on muun muassa brändiyhteistyö, joka on rantautumassa suomeenkin.

Pesonen toivoo, että pian myös Suomessa olisi kokopäiväisiä tubettajia, jotka tekisivät videoita päivätyönään. ”Ihmiset luulevat, että kanavani ja Twitter-tilini ovat arvokkaita, mutta tosiasiassa kukaan suomalainen ei tienaa näillä hommilla edes siivoojan palkkaa”, Pesonen mainitsee.

Tubettajien talouden kohentamiseksi Suomessa avattiin keväällä Splay-verkosto, joka tuo yhteen suosittuja suomalaisia tubettajia. Kanavan tarkoituksena on kohdentaa sisältöä ja kerätä mainostajia – saada tekijöille enemmän tuottoja ja mainostajille yksinkertainen väylä toimia.

Ruotsin Splay-verkostossa on tällä hetkellä 200 kanavaa, joilla on yhteensä yli kuusi miljoonaa tilaajaa. Suomen verkostossa kanavia on parisenkymmentä.

”Verkosto toimii samalla tavalla kuin blogiportaali”, Splayllä päivätyötä tekevä Pesonen mainitsee. Jotta verkoston toimintaan pääsee mukaan, kanavalla täytyy olla riittävästi seuraajia.

Elokuussa avattiin myös ensimmäinen suomalainen Youtube-verkosto, Duudsonien perustama Töttöröö. Mukana on pohjalaisten lisäksi esimerkiksi supersuosittu sketsikanava Justimus, parodioihin keskittyvä Biisonimafia sekä nuori vloggaaja Herbalisti.
Suomitube-skenessä tapahtuu. Eikä loppua näy.

”Brändiyhteistyötä tehdään, jotta saadaan parempaa sisältöä."

Tubettamisen vakiintuminen näkyy ammattimaisuuden lisääntymisenä. Enää suomalaisellekaan yleisölle ei riitä matkapuhelimen etukameralla kuvattu suttuinen katkelma, vaan videoilta odotetaan laatua niin kuvan kuin sisällönkin puolesta.

”Videoista on törkeä ylitarjonta, joten jengi on alkanut nirsoilemaan”, Pesonen sanoo.

Eräässä ääripäässä on Justimus, jonka videoiden tekeminen saattaa joissain tapauksissa maksaa useita tuhansia euroja. Hinta koostuu enimmäkseen tehosteista ja muista laitevuokrista, ja kuluja kattaakseen tekijät yrittävät saada sopimuksia tuotemerkkien kanssa. Esimerkiksi Justimuksen musiikkivideo Wunderboy on toteutettu yhdessä työvaatteita valmistavan Dimexin kanssa.

”Biisin sanoissa oli ensin maininta Dimexistä, mutta rupesin sitten miettimään, jos niitä kiinnostaisi rahoittaa videota”, Justimuksen managerina toimiva Joona Haatanen kertoo paneelissa, joka käsittelee kansainvälisyyttä ja brändiyhteistyötä. Haatanen antaa puheissaan kuvan, että rahaa otetaan vastaan sisällön ehdoilla. Rahan ilmestyminen kuvioihin vaikuttaa luontaiselta ja väistämättömältä kehitykseltä.

Brändiyhteistyön lisäksi ulkomaiset panelistit korostivat puheenvuoroissaan brändinrakennuksen tärkeyttä. Ei siis riitä, että sisältö on laadukasta ja huolellisesti kasattua, vaan tekijän täytyy luoda itsensä – rakentaa selkeä suuntaviiva, jota pitkin kulkea. Monet, varsinkin koomikot, ovat asettaneet toiminnalleen kehykset: kun klikkaat auki Mentaalisavukkeen videon, saat mentaalisavukemaista sisältöä.

Pesonen kertoo, että hänen tapansa tehdä videoita ei ole juurikaan muuttunut harrastuksen aloittamisesta. Brändäys ei suuremmin päätä vaivaa, ja ainut selkeä muutos on siirtyminen parempaan kameraan.

”Mulla on aika neutraali linja. En kauheasti panosta editoimiseen”, Pesonen kuittaa.

”Jokaisella sukupolvella on juttunsa.”

”Tämä on aivan mahtavaa”, Sakari Aavikko hehkuttaa. Miehen mielestä tapahtumasta tai ilmiöstä ei löydy kritisoitavaa, päinvastoin. Hänestä on hienoa, että nuoret saavat toiminnalleen kehykset ja ilmiön merkitys noteerataan.

”Tämä on ajan henki”, tyttärensä esiliinana paikalle saapunut Aavikko kommentoi.

Hän seisoskelee yhden meet & greet -pisteen edustalla, jossa tubettajia voi käydä tapaamassa: hakemassa nimikirjoituksia, halaamassa, ottamassa yhteiskuvan. Aavikon tytär on jossain sumpun keskellä.

”Me tutustuimme vasta täällä”, Aavikko kertoo ja viittoo vieressään olevaan naiseen päin. ”Tyttäremme tapasivat netissä, joten piti tulla tarkistamaan, ettei nimimerkin takana väijy mikään mörkö.”

Vastaavanlaisia vanhemmista koostuvia ryhmiä liikkuu siellä täällä. Myös niin sanottu aikuisparkki on täynnä kaljatuoppeja puristavia äitejä ja isiä.

Eetu Pesonen jakaa Aavikon mielipiteen ilmiöstä ajan kuvana. ”Tämä on näiden vuosien, 2010-luvun juttu”, Pesonen sanoo.

Kaikki eivät suhtaudu ilmiöön yhtä ruusuisesti kuin Aavikko ja Pesonen. Esimerkiksi englantilais-yhdysvaltalainen it-yrittäjä Andrew Keen kirjoittaa jo vuonna 2007 julkaistussa kirjassaan, että sosiaalinen media ja siten myös Youtube näivettää kulttuuria. Yhteisöllinen sisällöntuotanto näkyy amatöörimäisen räpellyksen lisääntymisenä ja ammattimaisen, harkitun ja huolella rakennetun sisällön katoamisena.

Youtubessa nähtävät videot ovat enimmäkseen puhdasta viihdettä. Ihmisiä halutaan viihdyttää, naurattaa, huvittaa.

”On siellä painavampaakin sisältöä. Välillä ihmiset puhuvat rankoistakin asioista”, Pesonen huomauttaa.

Hänenkin on myönnettävä, että paino on viihteessä. Mikään ei kuitenkaan estä tekemästä myös vakavampaa sisältöä.

”What great story are we ignoring?”

Keenin tapaan myös Hollantilainen mediatutkija Geert Lovink kritisoi sosiaalista mediaa ja varoittaa sen lieveilmiöistä. Hän pelkää sirpaleisen, lyhytjännitteisen sisällön tekevän meistä kaikista ADHD-lapsia, joiden keskittymiskyky on alhainen ja pinna lyhyt.

Samalla kun Youtube-videoiden suosio kasvaa, perinteisten medioiden, kuten kirjojen ja television suosio laskee. Myös Sakari Aavikko mainitsee, ettei heidän tyttärensä käytä aiempien sukupolvien tapaan aikaa television ääressä.

”Telkkari on tyttärellemme ihan mennyt juttu”, Aavikko naurahtaa.

Onko meillä siis käsissämme uuden sukupolven pikkuihmisiä, jotka suosivat lyhytmittaisia katkelmia useita tunteja kestävien kulttuurikokemusten sijaan? Kasvaako heistä aikuisia, jotka nauttivat tavallisten ihmisten tavallisista monologeista, joiden kuvaamiseen on mennyt saman verran aikaa kuin sen katsomiseen: kaksi minuuttia? Miten käy kirjallisuuden, elokuvien, oopperoiden tai televisiosarjojen?

Kuten usein uuden ilmiön ilmaantuessa, kriitikot pyrkivät pistämään sitä kynällään katsoakseen, puhkeaako se: osoittautuuko se vain ohimeneväksi muoti-ilmiöksi, joka ei löydä tietään historiankirjoituksen lehdille. Pesosen mielestä se on kuitenkin turhaa.
”Ei tämä tule tappamaan televisiota”, Pesonen sanoo.

Hänestä televisio ja Youtube tulevat elämään rinnan. Kenties ne löytävät omat alueensa, joihin keskittyä. Tai kenties nykymuotoinen televisio siirtyy kokonaan internetiin.

Lienee selviö, että uuteen suhtaudutaan aina varauksella. Rock- ja punk-musiikki nähtiin ennen moraalin rappiona, turmeltuneena epämusiikkina. Siksi myös tubettaminen saa osakseen kritiikkiä. Ajallisesti pitkäkestoiseen televisioviihteeseen tottunut saattaa suhtautua Youtube-videoon kuin Hans Välimäki McDonaldsiin.

Ilmiöön perehtymättömän on helppo nähdä videot älyttömänä ajanhukkana, rajallisen ihmiselon haaskauksena, tarpeettomana tallennuskapasiteetin kuluttajana. Mutta kun videoiden äären istahtaa ja katsoo niitä ajan kanssa, avautuu koko kuvio uudella tavalla.

”Enemmän mä katon huumorivideoita.”

Kuin televisiosarjat, myös Youtube koukuttaa. Videoiden jatkumo voi muodostaa kokonaisuuden, jossa katsoja pääsee tutustumaan tubettajaan ja tämän elämään, tirkistelemään.

Tavalliset asiat koskettavat. Vlogit muistuttavat perinteisten blogien tapaan sanoma- ja aikakauslehtien kolumneja, joissa niissäkin käsitellään usein aivan arkisia asioita: parisuhteita, ruokaa, työelämää. Alusta vain on erilainen.

Kolme poikaa, Akseli, Artturi ja Osmo, mutustelevat hampurilaisia lattialla. Tapahtuman suurin yleisömäärä on jo saavutettu, ja käytävillä pystyy vihdoin hengittämään muutakin kuin hikeä ja teinityttöjen hajuvesiä. Väki lipuu porteista pihamaalle, vaikka Tubeconin palkintogaala on vasta alkamassa.

”Mä tykkään eniten huumorivideoista”, yksitoistavuotias Akseli sanoo.

Hän katsoo Youtubea silloin, kun haluaa viihtyä, eikä mitään parempaa tekemistä ole tarjolla. Artturi ja Osmo nyökkäilevät hyväksyvästi.

Pojat katsovat hauskuutusten lisäksi pelivideoita – ovatpa myös tehneet sellaisia.

Keskustelu kolmen iältään Youtuben suurimpaan yleisömassaan lukeutuvan pellavapään kanssa huojentaa. He eivät tosin ole fanaattisimpia katsojia, vaan vastauksiensa perusteella ikäluokkansa terävimpiä. He eivät fanita tubettajia, vaikka suosikkitekijät kolmikolla onkin.

”Lakko, Laeppavika ja Mr. Tuomo ovat hyviä. Mutta ei ne idoleita ole”, Artturi summaa.

”Videoiden katselu on hyvää ajanvietettä”, pojat kertovat ja palaavat takaisin ruokansa pariin.

 

Lue lisää:

Ihana Hermanni

Hermanni Hyyryläinen pitää Youtubessa päiväkirjaa, joka ei ole aivan tavallinen: sitä seuraa 70 000 ihmistä. Siksi Turun yliopistossa suomen kieltä opiskeleva tubettaja ei voi videoillaan paljastaa, missä hän asuu. (10/2016)