Tiede
11.11.2019

Ahdekaurio, keltamatara, ketoneilikka... Kaupunkiniityt kasveineen katoavat, mutta lampaista ja lehmistä voisi olla niiden pelastajiksi

Teksti & Kuvat:
Miika Tiainen
  • Jussi Lampinen tutkii perinnebiotooppeja, kuten niittyjä ja ketoja.

Puistomäenkadun reunaan jäävä pusikko Turun Puistomäessä tuskin pistää ohikulkijan silmään. Niittytutkijalle metsikkö on kuitenkin aarreaitta – mutta samalla merkki rappiosta.

Aiemmin se on ollut puuton laidunmaa täynnä kedoille tyypillisiä ruohovartisia kasveja ja kukkia.

Turun yliopiston biologian laitokselta pian väittelevä Jussi Lampinen kyykistelee mättään juurella.

”Tämä hassu heinä on hina. Eihän se näytä miltään, tuommoinen tupas. Mutta ihan kiva kaveri.”

”Ja tuossa on ahdekaurio!”

Lampinen tutkii perinnebiotooppeja, kuten niittyjä ja ketoja. Ne ovat entisajan karjatalouden luomia elinympäristöjä. 

Vanhat laidunmaat ympäröivät Turun keskustaa. Nykyään ne ovat tosin lähinnä metsittyneitä ryteikkötilkkuja. Maatalouden muuttuessa tehotuotetuksi myös niittykasvien tila on käynyt vähiin. Enää täällä ei näe laiduntavia lehmiä tai lampaita, jotka syödessään ja kuopsutellessaan pitäisivät niityt puuttomina.

Lampisen mukaan Turussa on yllättävän paljon Puistomäen metsikön kaltaisia kallioketoja, jotka ovat aikanaan olleet paljaita ja puuttomia laidunmaita. 

”Esimerkiksi Korppolaismäen avoimet rinteet, Tonttumäki, Vähäheikkiläntien laitamat…”

Juttu jatkuu kuvan jälkeen


Jussi Lampinen istuu ja katselee ahdekaurioita puistomäkeläisellä kalliokedolla.

Osa kedoista nauttii ainakin jonkinlaista suojelustatusta. Juhannuskukkulan ja Patterinhaan kedot on arvioitu valtakunnallisesti merkittäviksi perinnebiotooppikohteiksi.

Riittämätön suojelu ja hoidon puute uhkaavat valtaosaa turkulaisista kedoista. Asema- tai yleiskaavan suojelumerkinnät toki takaavat, ettei kallioketojen päälle rakenneta taloja. Mutta jos karja tai ihmiset eivät pidä ketoja avoimina, ei mikään estä puita peittämästä niitä.

Lampisen mukaan yhteiskunta on ”vähän kädetön” siinä, miten niittyaukeita pystyttäisiin säilyttämään perinteisen karjatalouden aikojen tyyliin elinvoimaisina. Entisajan maatalouteen ei laajamittaisesti ole paluuta.

”Se on lohdutonta. Näillä [niityillä] on käsittämättömiä lajistoarvoja paitsi kasvien myös hyönteisten osalta.”

Niittyjen ja ketojen menettäminen on väistämättä huono juttu pölyttäjähyönteisille, jotka ovat yhtä lailla sidottuja niitty-ympäristöihin. 

Ihmisvoimin jo metsittyneitä ketoja on hankala saada palautettua ilman valtavaa työtä. 

”Rakastan itse talkootyötä, mutta ajattelen, että se on vauraan ja perustarpeet täyttävän yhteiskunnan luksusta, että voimme harrastaa sitä luonnon itsensä vuoksi”, Lampinen kuvailee.

Laiduntamiseen kaupunkiniityistä ei välttämättä olisi, vaikka puut saataisiin raivattua. Pieni koko, roskaisuus ja ympäröivät asuinalueet voivat rajoittaa käyttöä.

”Tarvittaisiin tutkimusta, jossa kysytään karjanomistajilta, mitä he ajattelisivat tällaisten kaupunkilaitumien soveltuvuudesta heidän eläimilleen.”

Hänen mukaansa kaupunkiniityille pitäisi keksiä jotain muuta käyttöä, jotta ne säilyisivät.

”Tuntuu hoopolta, että näiden lajien tulevaisuus tällä paikalla riippuisi siitä, että ihmiset jaksaisivat tulla tänne raivaamaan pensaita ja puita ja niittämään heinää.”

Tutkijana Lampinen pyrkii etsimään niittylajeille uusia kasvupaikkoja. Esimerkiksi voimajohtoaukeat ja tienvarret voisivat oikein hoidettuina sopia tarpeeseen hyvin, ja niitä onkin “niin perkeleesti”.

Liikenneturvallisuus ja sujuva sähkönsiirto määrittelevät kuitenkin ensi sijassa hoitoa, ei niittylajiston suojelu.

Niittykasveja ei Lampisen mukaan ole vielä hävinnyt sukupuuttoon Suomesta ”hirveän montaa”. Suuri osa niityille sopeutuneista lajeista täyttää silti jonkin uhanalaisuusluokituksen kriteerit.

”Tuollakin kedolla, jossa olimme, on ketoneilikka ja ahdekaurio, jotka ovat silmällä pidettäviä, on keltamatara, joka on vaarantunut…”, Lampinen luettelee.

Positiivisia esimerkkejä silti on. Esimerkiksi hirvenkello, entisten kaski-ahojen kukka on kelpuuttanut tienvarret joissakin populaatioissa uudeksi kasvupaikakseen.

”Kaikki ei ole synkkää kuitenkaan!”
 

Lue lisää

Kampusmetsikön kohtalonhetket – Rakennuttajan mukaan parkkipaikat pitää joka tapauksessa tehdä, asiantuntija kannattaa reipasta korotusta pysäköintimaksuun​

Puustoa vai parkkipaikkoja? Yliopiston hyvinvointiviikosta tuli syys-lokakuun vaihteessa suuri pysäköintiviikko, kun uuden Aurum-rakennuksen pysäköintialue on sai yliopistolaiset ryhtymään vastarintaan. Asiantuntija kannattaisi pysäköintimaksujen korotusta. (6/2019)

Jos algoritmi tappaa, kuka on syyllinen? Nea Oljakka etsii vastausta tekoälyn rikosvastuuseen

Nuori tutkija -sarjan ensimmäisessä osassa haastateltiin Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan väitöskirjaansa tekevää Nea Oljakkaa. Kun rikoksen tekijä onkin ihmisen sijaan tämän luoma tekoäly, mitä tapahtuu? Voisivatko yritykset käyttää algoritmejä vastuun välttelyyn? (5/2019)

Säätämistä ja uusia suunnitelmia – biologian kenttäkurssilla opiskellaan luonnon ehdoilla

Biologian kenttäkursseilla on yhä paikkansa kotimaisen lajiston opettajana ja elämyksellisen oppimisen tyyssijana. Seilin saarella opiskelijat pääsevät tutkimaan mikroskoopeilla Schwartzeneggerin näköisiä hankajalkaisia ja laskemaan nuottia vesille. (5/2017)