Tiede
20.02.2014

Elämä: käsittämätön sotku

Tuntuuko joskus siltä, että elämä on aika monimutkaista ja hankalaa? Voi johtua siitä, että niin on. Ihan tutkitusti.

Mitä elämä on? Länsimainen tiede on pohtinut virallista vastaustaan ainakin antiikin Kreikasta lähtien. Vuosisata toisensa jälkeen tutkijat ovat yrittäneet antaa elämälle täsmällisen määritelmän.

Erilaisia kyhäelmiä on julkaistu satoja, mutta toistaiseksi jokaisessa on ollut puutteita. Yksikään yritys ei ole onnistunut erottelemaan tyhjentävästi toisistaan elollista ja elotonta.

Esimerkiksi Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon NASAn kuuluisa määritelmä "self-sustaining chemical systems capable of Darwinian evolution" ymmärtää elämän vain lisääntyväksi ja kehittyväksi yhteisöksi, jatkumoksi. Yksilön elämän se sulkee pois.

Perusongelma on, että yksiselitteisen määritelmän pitäisi kattaa kaikki mahdolliset elävät systeemit. Ne taas ovat niin monimutkaisia ja keskenään erilaisia, etteivät helpolla taivu samaan kuvaukseen.

Määritelmän puuttuessa tutkijat ovat kehitelleet listoja elämälle tyypillisistä piirteistä. Yleensä eliöt esimerkiksi koostuvat yhdestä tai useammasta solusta, reagoivat ympäristön ärsykkeisiin ja säätelevät elintoimintojaan olosuhteiden mukaan. Niillä on aineenvaihdunta ja ne kasvavat, lisääntyvät ja kehittyvät evoluution myötä.

Listatkin juuttuvat kuitenkin epätäydellisyyteen. Toistaiseksi ei ole onnistuttu luomaan ominaisuusluetteloa, joka yhdistäisi kaikkia elollisia olentoja ja rajaisi kaiken elottoman pois. Aina löytyy poikkeuksia.

Kaikki elämänmuodot eivät esimerkiksi pysty lisääntymään. Sen sijaan viruksia ei pidetä elollisina, koska niillä ei ole solurakennetta eikä omaa aineenvaihduntaa – vaikka niillä on geenit ja kyky lisääntyä isäntäsolussa. Myös tuli kasvaa ja kuluttaa energiaa, vaikka se ei elä.

Tätä luokittelun tuskaa pohti myös toimittaja Ferris Jabr joulukuisessa Scientific American -lehden blogikirjoituksessaan. Hänen mukaansa elävän ja elottoman aineksen välillä ei ole mitään ehdotonta eroa. Monet elottomiksi julistetut oliot, kuten jotkin tietokoneohjelmat, sopivat elämälle luonnosteltuihin määritelmiin.

Jabr päätyi lopputulokseen, että elämää ei oikeastaan ole edes olemassa, vaan se on vain ihmisen keksimä käsite. Kaikki fyysisesti olemassa oleva on vain erilaisia atomijoukkoja.

Ihminen ja esineet

Oli Jabr oikeassa tai ei, käytännössä ihmisten yhteiselo kävisi hankalaksi ilman minkäänlaista yhteistä rajausta elämäksi kutsutulle ilmiölle. Maalaisjärki kun sanoo, että elävällä olennolla pitää olla enemmän oikeuksia kuin elottomalla. Elämää ei voi kohdella miten tahansa.

Lainsäädännössä onkin välttämätöntä tehdä jonkinlainen erottelu atomiryppäiden välille: on päätettävä, millainen olio voi saada oikeuksia ja velvollisuuksia. Tällaista oliota kutsutaan oikeussubjektiksi.

Suomen laissa ainoa oikeussubjektiksi kelpuutettu eliö on ihminen. Hän on sitä syntymästään alkaen kuolemaansa saakka. Lisäksi oikeussubjekteja voivat olla yritykset, yhteisöt ja julkisoikeudelliset tahot.

Eläimet, kasvit ja ympäristö sen sijaan on rajattu oikeustoimikelpoisuuden ulkopuolelle. Niiden juridinen asema on siis kutakuinkin sama kuin esineiden: laki rajoittaa niiden kohtelua oikeussubjekteille asetetuilla kielloilla.

Eläinten asema tosin on kasveja yksilöidympi, sillä niitä suojaa erillinen eläintensuojelulaki.

Lakiin kirjatusta luokittelusta voi toki kiistellä. Eri puolilla maailmaa käydään jatkuvasti keskustelua siitä, onko jo sikiö elävä ihminen, jonka oikeuksia esimerkiksi abortti loukkaa. Samoin väitellään siitä, pitäisikö eläimilläkin olla itsenäisiä perusoikeuksia, kuten oikeus elämään.

Joka tapauksessa Suomen nykylain näkökulmasta elämä on – ihailtavan suoraviivaisesti – syntymän ja kuoleman väliin jäävä ajanjakso.

Ehkä elämän määrittely tosiaan onnistuu vain vastakohdan kautta. Kuoleman nyt sentään luulisi olevan aika yksiselitteinen asia.

Silti myös kuoleman määritelmä vaihtelee.

elama2_web

Häilyvä loppu

Lääketieteessä kuolema tarkoittaa elimistön toimintojen pysyvää lakkaamista.

Suomessa ihminen voidaan todeta kuolleeksi, kun sydän on lakannut lyömästä, ja lisäksi hengitys ja verenkierto ovat pysähtyneet, ruumis on tuhoutunut tai toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet. Näitä merkkejä ovat kuolonkankeus, ruumiin jäähtyminen ja ihon muuttuminen violetinpunertavaksi. Kuoleman toteaa lääkäri.

Tähän saakka helppoa.

Kuitenkin vuodesta 1971 alkaen Suomen laki on katsonut elämän lopuksi myös aivokuoleman. Aivokuolleen henkilön sydän ja verenkierto toimivat yhä, mutta aivotoiminta on täydellisesti ja peruuttamattomasti lakannut. Aivokuollut ei pysty hengittämään omatoimisesti, mutta hänen raajojensa ja keskikehonsa refleksit saattavat säilyä.

Koska aivokuollut katsotaan kuolleeksi, hänen elimiään voidaan siirtää toiselle potilaalle. Elimet kun jatkavat elämäänsä, vaikka ihminen ei.

Suomi oli ensimmäinen valtio maailmassa, joka hyväksyi aivokuoleman kuoleman määritelmäksi. Uuden ohjeen antoi Lääkintöhallitus. Kaikissa maissa aivokuolemaa ei vieläkään pidetä elämän päättymisenä.

Tämä epäselvyys liittyy vain ihmiselämän loppuun. Kun ajatellaan muiden elävien organismien kuolemaa, vastassa on paljon monitahoisempi ongelma. Onko esimerkiksi kellarissa itävä peruna kuollut? Entä keitetty peruna? Tai kukkasesta irronnut terälehti? Kuoleeko yksisoluinen, jakautumalla lisääntyvä eliö lainkaan? Jos virus ei varsinaisesti elä, voiko se kuolla?

Kuoleman määrittely törmää siis samaan vaikeuteen kuin elämän. On niin monta tapaa olla elossa, että päätepisteitäkin on väistämättä lukemattomia.

Sitten voi toki myös kysyä, onko edes kuolema ihmisen – tai muun olennon – elämän loppu. Jatkaako jokin elämän osa olemassaoloaan myös kuoleman jälkeen?

Vaikka tieteellinen määritelmä elämälle joskus löytyisikin, kuolemanjälkeisen elämän mahdollisuudesta ihmiset tuskin pääsevät milloinkaan yhteisymmärrykseen.

Niin että kyllä: elämä on monimutkaista. Ei ihme, jos välillä vähän ahdistaa.

Teksti: Milla Ikonen

Kuvitus: Anja Karppinen