Tiede
05.11.2014

Euroopan horjuvat kulissit

Teksti:
Lauri Hannus

EU:ta hiertävät talouskriisi, sisäinen hajaannus ja tulehtuneet välit Venäjään. Rajoilla rytisee ja nationalismi kukoistaa. Kysyimme kahdelta kansainvälisen politiikan tutkijalta, onko yhtenäiselle Euroopalle käymässä kalpaten. 

Kulunut vuosi on ollut maailmanpoliittisesti levoton, eikä katsaus karttaan näytä eurooppalaisesta perspektiivistä hyvältä. Viime aikojen keskeiset konfliktit sijaitsevat aivan omalla pihamaallamme: Ukrainassa, Syyrian ja Irakin alueilla sekä Gazassa. 

Poliittisen historian lehtorin Louis Clercin mukaan nyky-Euroopalla piisaakin pulmia maailmassa, jonka tasapainoa ovat heiluttaneet muun muassa Arabikevään kaltaiset prosessit sekä Irakin vuoden 2003 invaasio, joka on osittain vaikuttanut Isisin nousuun.

Juuri nyt on myös hieman tavallista vaikeampi nähdä, mistä tulevaisuus koostuu. Geopoliittinen kenttä on monimutkainen, ja lähellä jylläävät konfliktit tuovat mukanaan mittavia pakolaisvirtoja. 

”Euroopan näkökulmasta kriiseihin liittyy paitsi käytännöllisiä, myös mittavia moraalisia ongelmia kontekstissa, jossa yleinen mielipide maahanmuuttajia kohtaan on tiukentunut.”

Kokonaisuudessaan ongelmia ei välttämättä ole ratkaisevasti enempää kuin vaikkapa 20 vuotta sitten. 

”Satuin 1990-luvun puolivälissä olemaan Pariisin Châtelet’n metroasemalla silloin, kun algerialaisen FIS:n virittämä pommi räjähti siellä. Voin todeta, että terrorismi ei syntynyt kaksoistornien raunioissa.”

Clerc epäileekin, että aikamme suurin ongelma on geopoliittisen sijasta sisäpoliittinen ja kulttuurinen: se luottamuspula, pettymys ja katkeruus, joka monissa eurooppalaisissa maissa kohdistuu johtajiin ja eturyhmiin.

”Talousongelmat lisäävät näköalattomuutta Euroopassa: ne heikentävät valtioiden kykyä hoitaa tehtäviään ja samalla nakertavat kansalaisten luottamusta valtioita kohtaan.” 

Taantuman painama Eurooppa joutuu keskittämään voimansa talousuudistuksiin, ja ryhdikäs ulkopolitiikka kangertelee. Samalla aseidenkalistelu lähiseuduilla lisääntyy. 

Onko suuri eurooppalainen rauhanprojekti tullut tiensä päähän?

”Ei missään nimessä”, puuskahtaa Euroopan integraatioon perehtynyt valtio-opin professori Henri Vogt. Hänen mukaansa Euroopan merkittävyys löytyy sen kyvystä ja tavasta toimia toisin. 

Toisin tekemisellä Vogt viittaa siihen, että EU:n pitää välttää perinteistä militarismiin nojaavaa voimapolitiikkaa. Toimivan eurooppalaisuuden idea löytyy jostain muusta kuin sapelinkalistelusta. 

Toisin toimiminen on toki tapahtunut ainakin osittain lainalihaksin. Louis Clerc korostaa EU:n puolustuksen osalta sitä tosiasiaa, että suuri osa unionista on NATOn ydinasesateenvarjon alla. 

”NATO on alusta lähtien ollut ainoa toimiva yhteinen sotilasliitto Länsi-Euroopassa – ja on sitä edelleen. EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on vailla varteenotettavia puolustuskeinoja. Eli jos ajatellaan sitä, kuka puolustaisi Eurooppaa ulkoisilta uhilta, ei ole muuta vastausta kuin kansalliset puolustusvoimat ja NATO.”

Toisaalta Euroopan integraatio on onnistunut tekemään sodan mahdottomaksi Saksan, Iso-Britannian, Italian ja Ranskan välillä, ja toiminut siten erinomaisena rauhan instrumenttina. 

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Vaikka Länsi-Eurooppa onkin melko rauhallinen, on Ukrainan kriisi työntänyt sodan uhan aivan maanosan ytimen tuntumaan. Miten EU:n pitäisi käytännössä toimia suhteessa Putinin Venäjään? 

”Suhteessa Venäjään ja Ukrainaan EU:n pitäisi korostaa erityislaatuisuuttaan ja olla heittäytymättä perinteisen suurvaltapolitiikan kelkkaan. Pitäisi välttää kriisin kärjistämistä entisestään,” toteaa Henri Vogt. 

Louis Clerc on samoilla linjoilla. 

”En tiedä, miten EU:n tulisi toimia suhteessa Venäjän voimapolitiikkaan. Tiedän sen sijaan, miten EU:n ei tulisi toimia: vastata samoilla keinoilla kuin Putinin, kiristää välejä ilman syytä, toimia hajanaisesti.”

Suomalaisessa kansalaiskeskustelussa nousee usein esille rautaa rajalle -näkökanta, jonka mukaan Venäjä ei usko mitään muuta kuin militaristista voimapolitiikkaa ja miinarivejä. Vogtin mukaan näkemyksessä ei ole järkeä. 

”Kukaan järkevä toimija ei lähde suurkonfliktiin Venäjää vastaan. Tämä vie osaltaan pohjaa myös voimankäytöllä uhkaamiselta.”   

Clerc näkee, että kynnys sotaan on korkealla myös Kremlissä. ”Täytyy myös huomata, että vaikka Venäjä pullistelee, kukaan ei vakavasti harkitse laajamittaista sotaa kenenkään kanssa.” 

”Suurin muutos, joka on tapahtunut 1950-luvulta lähtien, on ollut sodan kynnyksen nousu. Tällä hetkellä Venäjä asettaa painetta naapureille, mutta sodasta ei ole kyse sen enempää kuin vaikkapa Saksan ja Ranskankaan välillä. Tulevaisuus on tietysti aina auki, mutta tällä hetkellä laajamittainen eurooppalainen konflikti tuntuu oudolta ajatukselta.”

Henri Vogt ei näe Venäjään suunnattuja talouspakotteita pelkästään huonona asiana. Aluevaatimuksille kun pitää sanoa jollain lailla ei. 

”Kysymys on siitä, miten sanotaan ei ilman, että hirveästi eskaloidaan kriisiä enempää. Tavallaan on vain huonoja vaihtoehtoja: sekä sanktiot että se, ettei tehdä mitään.”

Ukrainan kriisi puhuukin EU:n yhtenäisen ulkopolitiikan puolesta. Clercin mukaan pitäisi asettaa selkeitä päämääriä ja vastata selkeisiin kysymyksiin. 

”Mikä on EU:n päämäärä tässä kriisissä, ja millä keinoilla se voidaan saavuttaa? Ja miten EU voi puolustaa jäsenvaltioidensa intressejä, jos ne ovat uhanalaisia?”

Kylmän sodan paluu on hiipinyt ainakin iltapäivälehtien otsikoihin. Asiat eivät kuitenkaan ole aivan niin kuin 1900-luvulla.

”Nykypäivän ’lännen’ ja Venäjän välinen sekoitus keskinäistä riippuvuutta ja jännitteitä tuntuu olevan ihan omaa luokkaansa. En silti kutsuisi tätä uudeksi kylmäksi sodaksi, sillä se oli melko stabiili järjestelmä.” 

Hyvä kysymys on sekin, mitä Venäjä toiminnallaan oikein havittelee. Suurvaltion käytös hämmentää kansainvälisiin suhteisiin erikoistunutta professoriakin.

”Minä en tiedä. Kriisin alusta saakka on ollut vaikea nähdä Venäjän toiminnassa mitään rationaalisuutta,” Vogt sanoo.  

Vogt kuvailee Putinin linjaa "emotionaaliseksi voimapolitiikaksi". Ukraina lipui venäläisnäkökulmasta liian kauas äiti-Venäjästä.  Vladimir Putin onkin kuin klassisen realismin toimijan perikuva: vallanhimoisesti ja tunteella asioihin suhtautuva valtionpäämies.

Venäjän strategiana lienee horjuttaa EU:n yhtenäisyyttä. Neuvostoliitto ei koskaan suostunut tunnistamaan EU:ta kansainvälisenä toimijana, vaan halusi aina puhua yksittäisten maiden kanssa. Venäjä on perinyt tämän epäröivän asenteen EU:ta kohtaan. 

”Mutta täytyy myös myöntää, että me teemme kaikkemme, että tämä onnistuisi: jytky-populismin aikakaudella Eurooppa ei voi puhua yhtenäisesti, sillä valtuudet halutaan takaisin kansalliselle tasolle”, Louis Clerc sanoo. 

Mikä vastata EU-skeptikoille, jotka näkevät kehityksen oikeansuuntaisena? 

 ”Thomas Piketty sanoi viimeisen kirjansa yhteydessä, että nykymaailmassa suuret yritykset pystyvät painostamaan valtioita, ja että EU on yksi mekanismi, joka antaa valtioille taas mahdollisuuden toimia – se on yksinkertaisesti sopivan kokoinen hoitamaan asioita. Sama voitaisiin todeta geopolitiikan suhteen.”

Hajaannusta ja hallintoa 

Venäjän suhteen puhutaan usein demokratiavajeesta. Kuitenkin myös EU:n sisällä demokratiakäsitykset natisevat, ja uuskonservatiivisuus haastaa liberaalin vapausajattelun. 

Unkarin pääministeri Viktor Orbán on ilmoittanut haluavansa maansa irtautuvan liberaalien demokratioiden joukosta. Esikuvikseen autoritäärisyydellä flirttaileva nokkamies ilmoitti Venäjän, Turkin ja Kiinan.

Henri Vogt toteaa, ettei tämä ei ole kokonaan uutta.

”Esimerkiksi Virossa on ollut vallalla vahva kansallinen eetos, jonka kautta ajetaan oikeistolaista talouspolitiikkaa.”

Eurooppalaiset arvot muuttuvat alituiseen, eikä ole lopulta kovin kauaa siitä kun viimeiset eurooppalaiset maat luopuivat kuolemanrangaistuksesta tai antoivat naisille äänioikeuden. 

”On mahdollista, että 20 vuoden päästä meillä on hieman erilaiset eurooppalaiset arvot.”

Clerc kokee, että omiin suuntiinsa vetävät jäsenvaltiot ovat pahimmassa tapauksessa tuhoamassa järjestelmää, joka yhdisti Eurooppaa ja edesauttoi taloudellista jällenrakentamista toisen maailmansodan jälkeen. 

”Jos EU hajoaa joskus, ei se tapahdu Venäjän takia, vaan on ihan omaa syytämme. Sanoisin, että asia on jopa päinvastoin: Venäjä on älyttömällä pullistelullaan saanut EU:n pohtimaan paremman yhteisen ulkopolitiikan rakentamista. Saattaa olla, että ulkoiset paineet vielä yhdistävätkin unionia.”

Toisaalta Euroopan rajoja halutaan vetää uusiksi muuallakin kuin idässä. Vaikka Skotlanti hylkäsi itsenäisyyden, se tullee etenemään kohti suurempaa itsehallintoa. Seuraavana jonossa odottaa Katalonia, jonka itsenäisyysäänestyksen laillisuudesta taitetaan peistä paraikaa. 

Samanaikaisesti EU-skeptikoilla menee paremmin kuin koskaan. Mitä unionin pitäisi ajatella separatismista ja alueellisesta nationalismista?

Vogtin mukaan yksi alueiden itsehallintopyrkimysten viesti Euroopalle on se, ettei kauhean paljon nykyistä syvempää poliittista integraatiota edes kannata havitella.

Hän täydentää, ettei vahvaa nationalismia voida laskea EU:n selkeäksi epäonnistumiseksi. Toimiva yhteistyö kun ei vaadi integraation jatkuvaa syventymistä.  

”’Jos se ei kulje koko ajan eteenpäin, se kaatuu’ -pyörämetafora on Euroopan yhdistymisen tapauksessa idioottimainen. Ei valtionkaan tarvitse koko ajan mennä eteenpäin.” 

Hänen mukaansa EU voisikin tavoitella tilaa, jossa se tekee arkipäivän politiikkaa tavallisena poliittisena toimijana. 

Poliittinen toimija tarvitsee kuitenkin selkeät tavoitteet. Mistä löytyisi hajanaiselle unionille uusi suunta?

”Euroopan yhteisön ideana on vahvasti alhaalta kummunnut taloudellinen integraatio. EU:n pitäisikin korostaa uudelleen ja uudelleen keskinäisriippuvuutta. Maailma ei ole nollasummapeli, vaan mahdollisuuksien paikka ja täynnä voitto-voitto-tilanteita.”

Myöskään Clerc ei heittäisi vanhoja ihanteita romukoppaan. 

”EU:n perusihanne on se idea, että hoitamalla tiettyjä asioita yhdessä pystytään hyödyttämään taloudellisen globalisaation kaltaisia prosesseja ja samalla estämään Euroopan sisäiset sodat. Nämä ihanteet voidaan toki kansojen niin halutessa hylätä, mutta en oikein näe, että vaihtoehto olisi huomattavasti houkuttelevampi.”

Vogtin mukaan Euroopassa pitää myös välttää näkemästä maailmaa ankean realistisena voimapoliittisena kenttänä, jossa aseet ratkaisevat.

”Me teemme maailmaa sellaiseksi kuin se on.” •