Tiede
26.08.2015

Kaikkien elämät

Teksti & Kuvat:
Lauri Hannus

Ensimmäiset 150-vuotiaaksi elävät ihmiset ovat kuulemma jo keskuudessamme. Eräät uskovat teknologisen kehityksen takaavan kuolemattomuuden. Tutkija Rosa Rantanen tietää, ettei loputtoman elämän tavoittelu ole aivan ongelmatonta. 

"Kuolevaisuuden kokemus: oman olemassaolon loppumista on vaikea sisäistää.”

Näin suuriin sanoihin törmää väitöskirjatutkijan PowerPoint-esityksessä harvoin. Akateemisen neutraali puhetapa ei kuitenkaan aina riitä Rosa Rantaselle, 29. Käytännöllisen filosofian tohtorikoulutettava tarkastelee tekeillä olevassa väitöskirjassaan huomattavaan elinajan pidentämiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä.

Ne ovat seuraavanlaisia: Onko luonnotonta elää satoja vuosia? Menettävätkö kokemuksemme jotakin ainutlaatuisuudestaan, jos elämme todella pitkään? Miten, jos ylipäätään millään tavalla, voimme taata sen, että elinikää pidentävät lääkkeet ja lääketieteelliset toimenpiteet ovat tasapuolisesti kaikkien kansalaisten saatavilla? Miten rakennamme sellaisen yhteiskunnan, joka vastaa yhä pidempään elävän väestön tarpeisiin? Ja mikä tekee elämän niin merkitykselliseksi, että sitä tulisi jatkaa mahdollisimman pitkään?

Kysymykset ovat juuri nyt ehkä ajankohtaisempia kuin koskaan, sillä ihmiskunta kehittää vauhdilla lääketieteellisiä menetelmiä pidempään elämään. Lupaavimmat uudet teknologiat kytkeytyvät muun muassa kantasoluhoitoihin ja geeniterapiaan.  

Eliniän radikaalin pidentämisen puolestapuhujana tunnettu Englantilainen biogerontologi Aubry de Grey kohahdutti muutama vuosi sitten toteamalla, että vuonna 2009 syntyvä vauva voisi elää tuhatvuotiaaksi. Tällä hetkellä de Grey puhuu 150-vuotisesta elämästä realistisena tavoitteena.  

Rokotusohjelmat, hygienia ja ravintosuositukset ovat toki jo nostaneet ihmiskunnan keskimääräistä elinikää huimasti. Vuonna 1900 syntynyt keskiverto maailmankansalainen saattoi lapsikuolleisuuden huomioiden olettaa elävänsä 31 vuotta. Vuonna 2010 syntyneen vastaava oletus oli 67 vuotta.  

Pitkäikäinen ihmiskunta aiheuttaa jo nyt ongelmia: esimerkiksi luonnonvarojen ryöstökulutus on osaltaan seurausta pitkään elävistä kuluttajista, jotka nousevat nuorina halpalennoille ja vanhoina risteilyaluksille.

Hieman kärjistäen sanottuna me teemme itsestämme vanhoja ja raahaamme mukanamme ongelmavyyhtiä, joka nousee mahdollisuudesta vaikuttaa oman elämän pituuteen entisaikoja enemmän.

Toisaalta elämän pituutta ja laatua on mielekästä tarkastella vain yhdessä, sillä kaikki tietävät, ettei määrä korvaa laatua.  Harva unelmoi pitkäikäisyydestä letkujen päässä, vaan tavoitteena on laadukkaaksi koetun elämän jatkaminen.

Eikä bioteknikolta välttämättä kannata kysyä mitään hyvästä elämästä.

 

Olisi houkuttelevaa sanoa, että Rosa Rantanen päätyi filosofian pariin sattumalta. Hän kuvailee opiskeluhistoriansa olleen ”melko hämärä”.

Rantanen seilasi parinkympin tienoilla unelma-alalta toiselle: hän paiski satunnaisia toimittajantöitä ja meni joksikin aikaa opiskelemaan journalismia ammattikorkeakouluun. Sieltä hän vaihtoi muutaman kuukauden opintojen jälkeen Turun yliopistoon opiskelemaan taidehistoriaa, sillä hän elätteli haavetta kuvataiteilijan urasta.

Filosofia valikoitui ensin sivuaineeksi ja vaihtui sittemmin pääaineeksi. Nykyinen tutkimusaihe löytyi luovien yhteentörmäyksien kautta.

”Graduni oli aikamoinen sekoitus aika montaa asiaa. Siinä käsiteltiin eläinten ja muiden ei-inhimillisten olentojen moraalista arvoa.”

Tämä tarkoitti muun muassa tutkimusta siitä, millainen moraalinen arvo on robotilla tai kloonatulla olennolla. Moraalinen arvo ei tarkoita pelkkää ylevää statuspyörittelyä, vaan esimerkiksi sitä, saako olennon tappaa kevein perustein.

Vastaavat kysymykset ovat esimerkiksi tuotantoeläinten kohdalla jo arkipäivää: aktivistien sikatilakuvat haastavat kuluttajaa pohtimaan nimenomaan eettisiä kysymyksiä, joita hypermarketin kylmäallas ei välitä.

Moraalista arvoa tutkiessaan Rantanen päätyi kysymään, mitä ihmisyys on ja mitkä ovat sen rajat. Aihe harppasi graduvaiheessa yllättävään suuntaan: kaiken elämän rajallisuuteen.

”Olin kiinnostunut lähinnä käytännöllisistä filosofisista kysymyksistä. Kuolema-aihe tuli esille yliopiston puolelta ohjaajani Juha Räikän kautta. Aluksi hieman vierastin teemaa, mutta pyrin löytämään siihen oman näkökulmani.”

Elämän päättyminen on ainakin arkijärjellä ajatellen vähintäänkin hankala tiedon alue, sillä siihen liittyy valtava määrä subjektiivisia käsityksiä ja tiedon tuottamiseen liittyviä ongelmia.

Käytännöllisyyteen viehtynyt Rantanen päätti lähestyä asiaa eliniän pidentämisen kautta, sillä elossapysymisen teknologia vaikuttaa myös käsityksiin kuolemasta. Pitkäikäisyyden tavoittelussa riittää temaattista laveutta: eettiset kysymykset törmäävät metafyysisiin sekä iänikuisiin filosofisiin perusteemoihin hyvästä elämästä ja elämän rajallisuudesta.

”Siunaus ja kirous, jos aihetta haluaa lähestyä uskonnollisesti.”

Toisaalta kantasoluhoitojen kehittymisen ja terveydenhuollon järjestelyiden seuraaminen tuovat työhön rautaisannoksen konkretiaa. Rantanen kertoo oppineensa paljon lääketieteen ja terveydenhuollon ammattilaisilta, joihin hän on törmännyt alan konferensseissa.

Elämän rajallisuutta käsiteltäessä tieteentekijän eettiset mittarit saavat aina olla herkillä. Rantasen sinällään teoreettinen työ ei ole poikkeus.

”Kuolema on todella henkilökohtainen aihe. Kun puhutaan terveydenhuollosta ja hoitotavoista, siihen liittyy vaikeitakin kokemuksia. Koen, että vastuullani on kirjoittaa sillä tavalla, että kunnioitan niitä kokemuksia mitä muilla ja tietysti itselläkin on.”

Rantanen ei silti halua dramatisoida tutkimusaluettaan eikä hän edes pidä elämän ja kuoleman kysymyksiä erityisen hankalana filosofisena tutkimusaiheena. Hän painottaa, että ”aika monet filosofiset ongelmat ovat arkijärjen kannalta vielä vaikeampia.”

Eliniän pidentämistä tutkiva filosofi saa vastata myös median haastattelupyyntöihin taajaan, sillä uusi teknologia on kutkuttavaa ja elämän pituus koskettaa jokaista. Aihe nousee esille myös tavanomaisissa kahvipöytäkeskusteluissa. Lääketieteellinen puoli – teknologia – on Rantasen mukaan paljon helpommin lähestyttävissä kuin kuoleman kohtaaminen.

”En yritä olla teknologian suhteen asiantuntija, sillä se ei ole taustallani mahdollista, mutta pyrin seuraamaan kehitystä ja keskustelemaan alan asiantuntijoiden kanssa ja varmentamaan lähteeni.”

Rantanen on parhaillaan mukana tutkimushankkeessa, jossa kartoitetaan asenteita kantasoluhoitojen kaltaisia eliniän pidentämiseen tähtääviä teknologioita kohtaan. Hän kuvailee projektia ”käytännölliseksi”.  Sama sana toistuu tutkijan puheessa usein, ikään kuin harventaakseen hieman suurten kysymysten mykkää yläpilveä.

Rantanen toteaa joutuvansa välillä muistuttelemaan itseään siitä, että on tekemässä juuri filosofian opinnäytetyötä, jonka ydin on teoriassa. Hän korostaa silti konkreettista perehtyneisyyttä, sillä vain se tuo uskottavuutta.

”Jos tutkitaan esimerkiksi sitä, miten terveydenhuolto pitää järjestää ja millaisia bioeettisiä kysymyksiä johonkin teknologiaan liittyy, niin on tärkeää tiedostaa kyseisen teknologian oikeat mahdollisuudet eikä vain mennä mutu-tuntumalla luettuaan jonkun otsikon lehdestä.”

Tämä tarkoittaa tieteellistä peruskriittisyyttä: valppautta tietolähteiden suhteen.

Monista eliniän pidentämiseen liittyvistä teknologioista revitäänkin todella raflaavia otsikoita, joissa ikuinen elämä luimii jo aivan nurkan takana. Taustalla voi kuitenkin olla esimerkiksi vaatimaton laboratoriokoe, jossa geneettisesti nopeasti vanhenevaksi manipuloidun hiiren elinikää on pidennetty.

 

Jokaisen erittäin pitkää elämää tavoittelevan on kehitettävä jonkinlainen fantasia siitä, mihin kaikki vuodet oikein käyttäisi. Rantasen mukaan alan piireissä on suosittua sanoa haluavansa kokeilla kymmeniä eri ammatteja, matkustavansa kaikkiin maailmankolkkiin tai vaikkapa hankkivansa lukemattomia rakastajia.

Tutkijan mukaan ajatusleikeissä unohtuu usein arkisen elämän paikallaan junnaava, monotoninen puoli.

”Jos sanoo haluavansa elää tuhat vuotta vain katsoen televisiota tai nyhtäen puutarhaa, voidaan helposti todeta, ettei siinä ole mitään järkeä. Mutta siinä jo arvotetaan hyvää elämää, ja voidaan kysyä, kenellä on oikeus määritellä se.”

Pitkäikäisyyden tavoittelu nimenomaan teknologian avulla on uusi ratkaisu vanhaan kysymykseen. Uskonnot ovat painineet samojen kysymysten parissa vuosituhansia, eikä niiden ote ole juuri hellittämässä.

Rantasen mukaan länsieurooppalaisen tieteen keskuudessa vallitsee useimmiten näkemys, jonka mukaan ateistinen näkökulma elämään ja kuolemaan on neutraali. Globaalilla tasolla uskonto vaikuttaa kuitenkin paljon. Jo esimerkiksi Yhdysvalloissa tutkimuseettinen keskustelu on erilaista, sillä uskonnolliset näkemykset halutaan usein tuoda osaksi aihepiiriä. Elämän pidentämistä ei voi tutkia törmäämättä käsityksiin siitä, mitkä elämän rajat oikeastaan ovatkaan.

”Elämän merkityshän saa täysin erilaisen merkityksen, jos uskoo, että oma paras elämä on kuoleman jälkeen.”

Auvoiset haavekuvat eivät ole pyhien kirjojen yksinoikeus. Rantanen kuvailee, että teknologiamyönteisen transhumanismin viljelemät tulevaisuusmielikuvat muistuttavat tutkimusten mukaan yllättävän paljon erilaisten uskonnollisten ryhmien käsityksiä paratiisista. Tiedekin voi siis tuottaa omat Eedenin puutarhansa.

”Se on tarpeeksi kaukana tulevaisuudessa, ja siihen liittyy lohdullinen elementti, jossa sinun ei tarvitse tietää jokaista yksityiskohtaa, vaan Herran haltuun – tai siis tieteen haltuun tässä tapauksessa.”

”Tietenkin voidaan keskustella siitä, kuinka hyvin he ovat ymmärtäneet tieteellistä keskustelua.”

Siinä missä satavuotiaaksi eläminen on realismia monelle tätä lehteä lukevista, jotkut suunnittelevat väistävänsä kuoleman kokonaan esimerkiksi lataamalla tietoisuutensa digitaaliselle alustalle.

Graalin maljaa etsivien joukossa on esimerkiksi Googlen tekninen johtaja Raymond Kurzweil, joka tunnetaan myös kehittämästään syntetisaattorista. Verkkolehti Slaten haastattelussa Kurzweil arveli henkilökohtaisen kuolemattomuutensa todennäköisyydeksi noin 80 prosenttia jatkuvasti nopeutuvaan tekniseen kehitykseen vedoten.

67-vuotiasta visionääriä ei voi syyttää ainakaan optimismin puutteesta.

Rantanen ei innostu kuolemattomuuden tavoittelusta teoriassa tai käytännössäkään.

”Monet käyttävät sellaisia perusteluita, että ikuinen elämä ei ole hyvä asia, koska kuolema tuo elämään merkityksen. Itse olen kylläkin lempannut kuolemattomuuden käsitteen tutkimuksestani, sillä se ei vaikuta lääketieteen teknologioiden avulla mahdolliselta.”

Eliniästä puhutaan koko väestön tasolla, kuolemattomuudesta yksilöllisesti. Kuvaavaa on, että juuri Kurzweilin kaltaiset varakkaat, varttuneet miehet ovat useimmin riitauttamassa biologian peruslakeja.

Rahasta ja eliniästä onkin pakko puhua samoissa lauseissa. Monet erittäin vanhoiksi eläneistä ovat olleet lähtöisin suhteellisen vaatimattomista oloista, mutta keskiarvotasolla rikkaan länsimaalaisen elinajanodote on helposti lähes kaksinkertainen verrattuna konfliktialueen köyhään.

Suomessakin kaikkien väestöryhmien elinajanodote on noussut 1900-luvun alusta huimasti, mutta ylimmän tuloviidenneksen elämän pituus karkaa jo kauas alimmasta viidenneksestä.

Alan tutkijat ovatkin nostaneet esiin skenaarion, jossa tietty väestönosa, kuten rikkaat, eläisi huomattavasti muita pidempään. Useimpien alan tutkijoiden eettinen kanta on Rantasen mukaan selkeä: moinen ei ole reilua.

”Toisaalta se, että elämän pituudessa on eroja, ei ole mikään riittävä argumentti uusien teknologioiden kehittämistä vastaan.”

Elinikää pidentävät teknologiat eivät ole luonteeltaan epätasa-arvoisia, mutta niiden saatavuus voi olla, vaikka kyse olisi viemäröinnin ja antibioottien kaltaisista yksinkertaisista asioista.

Kantasoluhoidoista haaveilleessa saattaakin unohtua, kuinka vaurauskeskeistä lääkekehitys on.

”Esimerkiksi malariaan ei ole kehitetty lääkettä todennäköisesti siksi, että siitä ei saa rahaa. Epätasa-arvo on jo olemassa”, Rantanen summaa.  

Mikäli tasa-arvo -ongelmat joskus selätetään, saatetaan toki päästä tilanteeseen, jossa valtaosa ihmiskunnasta elää yhä pidempään ja paremmin.

Rantasen mukaan nykyisin alan tutkijoiden parissa puhutaan tuhatvuotisuuden sijaan yhä enemmän siitä, että mahdollisimman moni voisi elää 100–120-vuotiaaksi. Ajatuksessa onkin jotain kaunista; merkityksen tunne tuskin ehtisi kadota matkalla, eikä rasitus luonnonvaroillekaan olisi ekologisilla elintavoilla täysin kohtuuton.

Moni meistä voisi olla oman elämänsä rääväsuinen Jeanne Calment ja nauttia terveestä vanhuudesta estoitta.

On silti syytä olettaa, ettei tämäkään riittäisi kaikille. Elämän katoavaisuuden haikeus tuskin katoaisi, vaikka keski-ikäinen joskus tarkoittaisi tuhatvuotista. Merkityksen täytyisi silloinkin löytyä jostain muualta kuin vuosien määrästä.

Vaikkapa filosofiasta.