Tiede
28.03.2022

Luontokadon ja ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen tarvitaan poikkitieteellistä tutkimusta, ja Turussa sitä tehdään

Teksti:
Ida-Maria Manninen
Kuvat:
Venla Vaattovaara

Kaksi Turun yliopiston tutkijaa kertoo eläinten ja luonnon monimuotoisuuden tutkimisesta.

Historiantutkija Otto Latvan työhuoneen kirjahyllyssä silmiin pistää pieni kirja nimeltään Killer Whales.

Kysyessä siitä Latva kertoo, että Moby Dick perustuu oikeaan valaaseen, joka turhautuneena hyökkäsi valaanpyyntialus Essexin kimppuun vuonna 1820. Ennen sitä ihmiset olivat kauan pitäneet valaita vain riistana. 

Latvalla on selkeä mielikuva siitä, kun hän lapsena katseli erästä vanhaa kirjaa, jossa oli kuvattu isoja mustekaloja. Ne olivat maagisen ja hämmentävän näköisiä, ja kuva ihmetytti häntä. 

Vuosia myöhemmin pohtiessaan väitöskirjalleen aihetta, hän muisti lapsuutensa kokemuksen ja päätti tehdä väitöskirjansa ihmisten ja mustekalojen suhteesta 1700-luvun keskivaiheilta 1800-luvun loppuun.

Väitöskirjalle tuli nimeksi The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1760s to the 1890s.

Latva kertoo, että aiemmin lähinnä biologit ja muutamat kulttuurintutkijat olivat tutkineet aihetta, mutta kukaan historiantutkija ei ollut.

Väitöskirjaa tehdessä hänelle selvisi, miksi kyseisiä eläimiä on pidetty julkisessa keskustelussa hirviömäisinä ja pelottavina olentoina. 

Vaikka puhutaan, että aikakauden eläintiede olisi ollut empiiristä ja eläimiä tutkittiin ja leikeltiin, tutkijat eivät vielä tuolloin päässeet veden alle suuriin syvyyksiin. Aikakauden luonnontieteilijät lähtivät etsimään tietoa muualta. 

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, sitä päädyttiin tavoittelemaan antiikin ja uuden ajan alun hirviötarinoita ja ihmeotuskertomuksia pursuavista kirjoituksista.

Luonnontieteilijät lukivat näitä tulkintoja ja pitivät niitä totena. He siirsivät hirviötarinat eläimiin. 

”He linkittivät vanhat hirviötarinat mustekalojen kulttuurilliseksi taakaksi”, Latva sanoo.

 

Aikaisempi tutkimus on korostanut, että ihmiset olisivat pelänneet jättiläiskalmareita, isoja mustekalaeläimiä, luontaisesti aina historian alkuhämäristä saakka. Ikään kuin mustekalojen pelko olisi rakennettu ihmisille geeneihin. 

Latvan väitöskirja valmistui vuonna 2019. Yksi sen loppuväite on, että hirviömäisyys, joka yhdistetään mustekaloihin, on muodostunut osana kulttuurillista prosessia. 

1700- ja 1800-lukujen tieteentekijöiden tulkinnat laivoja upottavista mustekaloista päätyivät tieteen popularisoijien kautta laajemman yleisön tietoisuuteen ja sitä kautta kaunokirjallisuuteen, josta yhä useammat aikalaiset omaksuivat käsityksen pelottavista ja hirviömäisistä mustekaloista.

Latvan väitöstutkimus osoitti, että aiemman tutkimuksen väite ihmisten luontaisesta mustekalapelosta on ongelmallinen myös sen vuoksi, että esimerkiksi monissa Aasian kulttuureissa mustekalat symboloivat aivan päinvastaisia asioita kuin pelkoa ja kauhua. 

Atlantin rannikon kalastajillakin oli vielä ennen 1900-luvulla kehittyvää informaatioyhteiskuntaa hyvin käytännönläheinen suhtautuminen esimerkiksi valtavan kokoisiin jättiläiskalmareihin.  

”Kun rannikkojen kalastajat vielä 1700- ja 1800-luvulla näkivät ison kalmarin tulleen rantaan, he olivat innoissaan.” 

Latva tuo esille ihmisten harjoittaman jättiläiskalmarin hyötykäytön. Siitä saatiin ruokaa koirille ja sitä käytettiin lannoitteena laittaen sitä maan sekaan, jotta kasvit kasvaisivat paremmin.

Kalastajat käyttivät sitä myös yleisesti turskan syöttinä. 

Latva kertoo, että ihmisten ja eläinten välisen suhteen muutosta on ollut mielenkiintoista tutkia historian näkökulmasta.

Hänen mukaansa eläimet ovat olleet osa historiantutkimusta jo pitkään, mutta aikaisemmin esimerkiksi 1900-luvun alkupuolella ja keskivaiheilla eläimiä käsiteltiin lähinnä talousyksikköinä ja numeroina.

”Eläimet tulivat esille ihmisten omistamina yksiköinä.”

Latva esittää, että oikeastaan vasta 1990-luvulta alkaen historiantutkimuksessa on alettu hiljalleen tutkia ihmisten ja eläinten välistä suhdetta, sitä, miten eläimet ovat myös muokanneet meitä ja olemme eläneet jonkinlaisessa symbioosissa niiden kanssa. 

 

Aikaisemmin on tutkittu 
vain ihmisiä ja ihmisten tekoja, vaikka maailman muutkin 
asiat muuttuvat ja elävät.

 

Latvan väitöskirja on esimerkki posthumanistisesta tutkimuksesta. Latva kertoo, että posthumanismi on siirtänyt humanistisia aloja pois ihmiskeskeisyydestä.

”Posthumanismissa ei ajatella maailmaa pelkästään ihmisen näkökulmasta, vaan ihminen on vain yksi tekijä koko kehällä, johon biodiversiteetti kuuluu.”

Hänen mukaansa humanismille merkittävää on, että posthumanismi voi antaa uutta perspektiiviä.

Sen kautta tutkijat eivät enää tutki pelkästään sitä, miten ihminen on käyttänyt luontoa, vaan se mahdollistaa pohdinnan siitä, miten luonto on muokannut ihmisestä viimeisten vuosikymmenten ajan sellaisen, millaisia me nyt olemme. 

Latva kertoo, että posthumanismi on avannut paljon uusia näkökulmia esimerkiksi tuotantotalouden historiaan. 

Historiantutkimuksen alalla yksi merkittävä muutos on hänen mukaansa se, että pohditaan ensimmäisiä kertoja eläinten, sekä viime aikoina myös kasvavissa määrin kasvien, toimijuutta.

Sitä, miten kasvit ja eläimet ovat omalla toiminnallaan muokanneet menneisyyttä ja sitä, missä me olemme tänä päivänä. 

Aikaisemmin on tutkittu vain ihmisiä ja ihmisten tekoja, vaikka ympärillä kuitenkin maailman muutkin asiat muuttuvat ja elävät, ja ovat muokanneet menneisyyttä.

Esimerkkinä Latva nostaa julkisessa keskustelussa vallitsevan käsitteen lehmien pidosta. 

”Ajatellaan, että se on jonkinlainen pitkä muuttumaton traditio, joka menisi pitkälle esihistorialliselle ajalle asti.” 

Kun asiaa tarkastellaan historiallisena prosessina, on Latvan mukaan tapahtunut kuitenkin paljon muutoksia. Esimerkiksi nautoja on käytetty vielä 1800-luvulle asti kotitalouksissa lähinnä peltotöissä ja lannoittajina. 

Vasta 1900-luvulla tapahtui muutos, jossa naudasta tuli työläisen sijaan enemmänkin tuote. Silloin alettiin käyttää lihaa enemmän ravintona ja tuotantoyksiköt myös kasvoivat. 

”Posthumanismi avaa paljon uusia näkökulmia siihen, miten olemme eläneet eläinten kanssa, miten sen muutos näkyy ja miten lyhyellä aikavälillä muutos on tapahtunut.”

Toisena esimerkkinä Latva nostaa esille broilerituotannon. Se on oikeastaan alkanut vasta 70-luvulla, vaikka yleisesti saatetaan ajatella, että kanoja on ollut ihmisillä aina käytössä. 

Automaattinen ajatus voi olla myös se, että ihmiset olisivat aina syöneet kanoja, mutta itse asiassa pitkälle vielä 1800-luvulle asti kanoja pidettiin lähinnä kukkojen seuralaisina.

Kukkojen tärkein tehtävä taas oli toimia herätyskelloina eli osoittaa aikaa. Latvan mukaan kukaan ei oikeastaan syönyt maatiaiskanoja tai -kukkoja. 

”Nämä käsitykset ovat historiattomia. Ne ajatellaan ikuisen kaltaisina.”

Latva nostaa myös esille yleisen kuvitelman siitä, että ihmiset olisivat syöneet Suomessa joulukinkkua Suomessa jostain keskiajalta alkaen. 

Joulukinkku on kuitenkin lanseerattu suomalaiseen jouluruokatraditioon vasta 1900-luvun alussa. Kaikilla suomalaisilla on ollut siihen varaa vasta 1970-luvulta alkaen. 

”Se on tosi lyhyt aika.”

Latva korostaa, että historiantutkimuksellisista näkökulmista nämä asiat ovat selvitettävissä. 

 

Latvan mukaan posthumanismin merkityksen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus siihen hänen kohdallaan keskittyy nimenomaan biodiversiteetin ja ihmisen välisen menneisyyden tutkimiseen. 

Hänellä on myös kokemuksia poikkitieteellisestä tutkimuksesta. Hän johtaa esimerkiksi tutkimushanketta nimeltä Kadonneet, uhanalaiset ja saapuneet lajit – Ihmisten suhde Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin. Hanketta rahoittaa Suomen Akatemia. 

Nimensä mukaisesti hankkeessa tutkitaan ihmisen suhdetta Itämeren muuttuvaan biodiversiteettiin monitieteisesti humanististen alojen kesken ja yhteistyössä luonnontieteilijöiden kanssa.

Latvan mukaan sen kautta tullaan saamaan paljon uutta tietoa ihmisen ja Itämeren lajiston pitkän aikavälin suhteesta. 

Hän nostaa esille, että luonnontiede ja humanismi erkaantuivat toisistaan 1500–1600-lukujen taitteessa, kun niistä tuli omia tutkimusalojaan.

Jako on hänen mielestään tavallaan keinotekoinen, sillä samalla ihminen myös alkoi vahvemmin eristää itseään luonnon ulkopuolelle. 

”Tästä uudesta näkökulmasta voisimme katsoa, mitä tapahtuu, kun yhdistämme näitä tieteenaloja – mitä silloin löydämme?”

Latvan mukaan Suomessa poikkitieteellistä tutkimusta on alettu tehdä kasvavasti viime aikoina.

Hänen mukaansa esimerkiksi humanististen alojen ja luonnontieteiden yhteistyössä tehtyä tutkimusta ei ole maailmalla tehty paljoa, ja siihen kannattaisi myös Turun yliopistossa panostaa vielä entistä enemmän. 

Hän myös toivoo, että Turun yliopistossa huomioitaisiin nykyistä selkeämmin kaikkien eri tiedekuntien panos poikkitieteellisen biodiversiteettitutkimukseen.

”Tässä tapahtuu jatkuvasti kehitystä monilla aloilla ja monissa paikoissa – Turun yliopisto on yksi paikka, ja täällä tehdään ihan johtavaa luonnon ja ihmisen välistä suhdetta tarkastelevaa humanistista tutkimusta, mutta muut yliopistot ovat jo tulossa kovaa vauhtia perässä.”

Humanistisilla aloilla on Latvan mukaan paljon annettavaa sellaisiin teemoihin kuin ilmastonmuutos ja lajikato, joiden tutkimus on perinteisemmin mielletty luonnontieteiden alle.

”Ilmastonmuutos ja lajikato eivät ole pelkästään vain luonnon sisällä tapahtuvia prosesseja, vaan ihminen on oleellinen osa niitä.”

Ihminen muuttaa toiminnallaan ilmastoa ja on osakseen aiheuttanut lajikatoa monilla eri toimillaan.

Sen lisäksi, että ymmärretään luonnonprosesseja, mitä luonnontieteilijät tutkivat, pitää Latvan mukaan ymmärtää myös, mikä ihmisen toimissa ja kulttuurillisessa traditiossa on ajanut ihmisen siihen, että tämä edistää ajatuksillaan ja toimillaan lajikatoa.

”Kun opimme ymmärtämään näitä historiallisia ja kulttuurisia prosesseja, niin voisimme keksiä keinoja myös estää lajikatoa ja muita ympäristökatastrofeja.” 

Humanistiset alat ovat siinä Latvan mukaan keskeisessä roolissa. 

 

Luonnontieteilijät eivät voi yksin 
ratkaista ilmastonmuutosta ja 
luontokatoa, vaan siihen tarvitaan avointa yhteistyötä. 

 

Myös Turun yliopiston Biodiversiteettiyksikön johtaja, professori Ilari Sääksjärvi painottaa monitieteellisen ja posthumanistisen tutkimuksen merkitystä ja niiden tuomia uusia perspektiivejä. 

Hän korostaa biodiversiteetin eli luonnon monimuotoisuuden ymmärtämistä ei vain biologisena, vaan poikkitieteellisenä tutkimusaiheena. Biodiversiteettiyksikkö tutkii aihetta eri alojen ja myös eri tiedekuntien kanssa yhteistyössä. 

Poikkitieteellisenä esimerkkinä Sääksjärvi nostaa kahden miljoonan euron profilaatiorahoituksen saaneen BIODIFORM-hankkeen (Biodiversity and systemic transformation). 

Siihen osallistuu matemaattisluonnontieteellisen tiedekunnan sisällä jo itsessään Biodiversiteettiyksikön lisäksi myös kemian, maantieteen ja biologian laitokset.

Sen lisäksi hankkeessa on mukana myös humanistinen tiedekunta ja kauppakorkeakoulu. 

Toisena esimerkkinä hän nostaa massiivisen 4,2 miljoonan euron tutkimushankkeen BIODIFUL (Biodiversity-respectful Leadership).

Tutkimuksen kohteena on luonnon monimuotoisuutta tukeva, parempi, johtajuus. Suurten hankkeiden lisäksi on myös pienempiä poikkitieteellisiä hankkeita, joissa yhdistyvät luonnon- ja ihmistieteiden näkökulmat.

Sääksjärvi kertoo, että molemmissa hankkeissa toimitaan monien eri tieteenalojen kautta erityisesti talouden ja biodiversiteetin rajapinnalla, jolta on huomattu löytyvän äärimmäisen paljon yhteistyömahdollisuuksia, vaikka aiemmin ne on nähty täysin toisilleen vastakkaisina asioina. 

”Olemme sellaisessa kehitysvaiheessa, että jokainen tutkija, oli sitten nuori tai vanhempi, pystyy vaikuttamaan siihen, mihin suuntiin lähdemme menemään.”

”Tällaista tutkimusta on ollut jonkin verran aiemminkin, mutta liian vähän”, Sääksjärvi kommentoi ja nostaa esille, että Biodiversiteettiyksikkökin on ollut olemassa vasta reilut viisi vuotta. 

”Näiden vuosien aikana olemme korostaneet, että luontokatoa ja ilmastonmuutosta ei voida pysäyttää vain luonnontieteen menetelmin, vaan tarvitsemme täysin uudenlaisia lähestymistapoja.” 

Sääksjärvi toteaa myös, että luonnontieteilijät eivät voi yksin ratkaista ilmastonmuutosta ja luontokatoa, vaan siihen tarvitaan avointa yhteistyötä. 

Hänen mukaansa viime vuosina on ollut jo poikkitieteellisiä hankkeita, mutta sitä aiemmin tieteenalat ovat katsoneet näitä ilmiöitä oman alansa näkökulmasta. 

Hän kuitenkin myös korostaa, että poikkitieteellisen tutkimuksen edellytyksenä on perustutkimuksen jo olemassa oleva vahva pohja, jonka jälkeen voidaan alkaa tekemään tieteenaloja ylittäviä avauksia. 

Sääksjärven oma tausta on sademetsä- ja eläintutkimuksessa, ja hän on ollut positiivisesti yllättynyt Turun yliopiston humanistisen tiedekunnan omasta eläintutkimuksesta. Hän on tehnyt myös itse tutkimusta yhteistyössä heidän kanssaan. 

Yliopiston monipuolinen tieteellinen tutkimus ympäristönä mahdollistaa hänen mukaansa uudenlaisten tutkimusalojen syntymisen ja tieteenalojen yhdistelemisen, jotka voivat parhaimmillaan johtaa läpimurtoihin.

”Olemme todella mielenkiintoisessa tilanteessa tällä hetkellä.”

Poikkitieteellisessä tutkimuksessa Sääksjärvestä innostavaa on se, miten oman tutkimusalan tieto voi tuoda muiden alojen tutkijoille aivan uudenlaisia näkökulmia.

Sen vuoksi poikkitieteelliset tutkimushankkeet, konsortiot, ovat hänestä ilmapiiriltään innostavia, mikä ei välttämättä aina tutkimuksessakaan ole itsestään selvää, sillä tiedemaailma on myös hyvin kilpailullista. 

Hän kertoo, että kilpailuasetelma voi olla raskasta ja kuluttavaa erityisesti nuorelle tutkijalle.

Tämän vuoksi hänestä konsortioissa on enemmän energiaa löytää uusia tutkimuspolkuja, mikä on hänelle itselleen myös henkilökohtaisesti tärkeää, sillä hän inhoaa kilpailua ja kovaa vastakkainasettelua.

 

Latva ja Sääksjärvi haluavat molemmat vaikuttaa tutkimuksellaan. Latva haluaa ajatella, että hänen tutkimuksellaan voi parantaa maailmaa. 

”On ollut mahtavaa huomata, miten humanistinen tutkimus voidaan valjastaa myös luontokadon ja muiden ympäristökatastrofien estämisen välineeksi ja miten sen avulla yhteistyössä muiden tieteenalojen kanssa voidaan löytää konkreettisia keinoja paremman tulevaisuuden rakentamiseen, ei pelkästään meille ihmisille, vaan kaikelle elolliselle, koko elonkirjolle”, Latva avaa.

Sääksjärven mukaan poikkitieteelliset avaukset antavat mahdollisuuden lähteä soveltamaan luonnontieteellistä perustaa.

Ne mahdollistavat hänestä myös pohdinnan siitä, miten saadaan jalostettua tutkimukset sellaisiksi työkaluiksi, joita ihmiset voivat oikeasti käyttää vaikka omassa arjessaan. 

Sitä kautta ihmiset voisivat muuttaa omaa käyttäytymistään siten, että luonnon monimuotoisuus voi paremmin tulevaisuudessa. Sääksjärven mukaan siihen tarvitaan monen eri tieteenalan näkökulmia.

Hän haluaa nostaa aiheen esille myös opiskelijoille.

”Jos on kiinnostunut luonnon monimuotoisuudesta, huolimatta siitä, mitä opiskelee, toivotan tervetulleeksi tutustumaan ja mahdollisesti myös tekemään monimuotoisuustutkimusta kanssamme.”

 

Lue lisää

Ilmastotuuppauksella halutaan muuttaa ympäristöä, ei ihmisiä tai heidän ajatuksiaan – “Huolestuneet ihmiset eivät välttämättä elä ympäristöystävällisemmin kuin muut”

Turun yliopisto on mukana valtion rahoittamassa ilmastotuuppaus-hankkeessa. Tutkija Nils Sandman kertoo, mistä on kyse. (3/2022)

Pieniä merkkejä menneisyydestä – jos ikimetsiä olisi enemmän, ei sukupuutto uhkaisi yli 700 lajia

Ympäri Suomea sijaitsee vuosisatoja vanhoja harvinaisuuksia: luonnontilaisia metsiä. Valokuvaaja-toimittaja Julian Puumalainen meni yhteen niistä. (2/2022)

Pseudohistoria on megasuosittua netissä: ”Moni suomalainen tietokirjakaan ei yllä sellaisiin lukuihin”

Näennäistieteelliset historiankertomukset leviävät internetissä. Reima Välimäen johtama tutkimusryhmä aikoo selvittää, miten historian huuhaateoriat syntyvät ja leviävät. (4/2019)