Tiede
27.11.2013

Näkymättömät sirpaleet

Ville Kivimäki pureutuu Tieto-Finlandian voittaneessa Murtuneet mielet -teoksessaan talvi- ja jatkosodassa palvelleiden suomalaissotilaiden mielenterveysongelmiin.

Kaikkiaan noin 18 000 suomalaissotilasta joutui psykiatrisen hoidon piiriin toisen maailmansodan aikana. Aiheesta Åbo Akademissa väitellyt filosofian tohtori ja historiantutkija Ville Kivimäki toteaa, että vakavammin oirehtineet ovat vain tilastoissa näkyvä 'jäävuoren huippu' suomalaissotilaiden psyyken häiriöistä puhuttaessa.

"Niin sanottuja lievempiä neuroosioireita ei diagnosoitu. Jos sotilas ei pystynyt osallistumaan taistelujoukkoihin, hänet saatettiin sijoittaa uudelleen esimerkiksi paarinkantajaksi tai keittiömieheksi. Useimmat miehet, jotka saapuivat joukkosidontapaikalle hermokontrollin menettämisen takia, palautettiin lyhyen levon jälkeen palvelukseen", tutkija avaa todellisuutta lukujen takana.

Varsinkin kiivaampien taistelujen käydessä lääkärit ja esimiehet saattoivat todeta, että (sota-ajan mittapuulla) lievemmin oirehtivia miehiä ei voida käsitellä lääketieteellisin perustein, koska sotatilanne ei sitä salli.

Tyypillisin potilas oli pitkäveteisen, mutta stressaavan asemasodan uhri. Vuodesta 1942 vuoden 1944 kevääseen sotatilanne oli stabiili, mutta kuolemanvaara ja jatkuva stressi olivat edelleen sotilaan seurana.

"Silloin syyt sairastumisen taustalla olivat usein myös sosiaalisia. Kotihuolet sekoittuivat rintamakokemuksiin. Oli alkoholismia, masennusta ja itsetuhoisuutta. Kukaan ei tiennyt, kuinka pitkään sota vielä jatkuisi, ja osa sotilaista koki sen raskaasti."

Painajaisvuodet

Kenttälääkäreiden opit juontuivat 1920- ja 1930-lukujen saksalaisesta sotilaspsykiatriasta. Suhtautuminen sairastumiseen oli yksilöä syyllistävää.

"Saksassa ajateltiin, että sotilaiden liian hellä kohtelu oli yksi syy siihen, miksi maa koki tappion ensimmäisessä maailmansodassa. Niinpä sodan jälkeen kirjoitetuissa teoksissa psyykkisten häiriöiden lähteeksi esitettiin sotilaan oma luonteenheikkous", Kivimäki avaa suhtautumisen taustaa.

Sodasta sairastunut mieli jäi rauhan saavuttua rintamamiesten ja -naisten omalle vastuulle. Fyysisen sotavamman saaneita puhuteltiin kunnioittavasti haavoittuneina. Kaunialan sotavammasairaalassa on työskennellyt myös psykiatreja, mutta pitkään mielen sairastumista käsiteltiin sodasta erillisenä asiana.

Tutkija kokee, ettei aihe ole niin herkkä enää nykypäivän Suomessa. Hän on saanut työstään lähes yksinomaan myönteistä palautetta.

"Totta kai vaikeista traumoista on useimmiten vaiettu, mutta monissa perheissä näistä asioista on kuitenkin keskusteltu pitkään. Matti Ponteva teki teemasta akateemista tutkimusta jo 1970-luvulla", hän kertoo.

Koviin kokemuksiin liittyneet painajaiset häiritsivät hyvin suurta joukkoa rintamalla palvelleita erityisesti ensimmäiset viitisen sodanjälkeistä vuotta. Monen 1940–1950-luvuilla syntyneen lapsuuskokemuksiin kuuluu herääminen isän yölliseen huutoon.

Sanotaan, että sotilaiden lapsenlapset ovat ensimmäinen sukupolvi, joka pystyy suhtautumaan sotaan objektiivisemmin. Kertautuvatko sodan äärikokemukset edelleen meidän päiviimme saakka?

"On vaikeasti tutkittava asia, miten trauma siirtyy toiselle tai kolmannelle sukupolvelle. On lisäksi hankalaa erotella, mikä johtuu sotakokemuksista, mikä taas köyhyydestä, alkoholismista tai yleisesti vaikeista sosiaalisista olosuhteista", Kivimäki pohtii.

Sairastuneita vaikeaa luokitella

Ei ole luokiteltavissa sellaista ihmisryhmää, joka olisi immuuni psyykkisille häiriöille sodassa. Palkka-armeijat kootaan monivaiheisten pääsykokeiden ja psykologisten testien pohjalta. Myös niiden riveistä poistutaan henkisten oireiden takia. Sairastumiseen poikkeusolosuhteissa vaikuttavat kuitenkin samanlaiset syyt, jotka aiheuttavat henkistä oirehtimista myös normaalioloissa.

Ville Kivimäki tähdentää myös, että kaikki eivät kokeneet samaa sotaa. Oli tyystin eri asia viettää viisi vuotta kuolemanvaarassa talvi- ja jatkosodan taistelukentillä kuin joutua nuorena asevelvollisena muutamaksi kuukaudeksi kesän 1944 ratkaisutaisteluihin.

"Siihen ei ole yhtä simppeliä selitystä, miksi jotkut pysyivät niissä olosuhteissa paremmin järjissään kuin toiset. Sosiaaliset syyt vaikuttavat kuitenkin tietysti taustalla. Jos nuori rintamamies oli saanut elää turvatun lapsuuden ja nuoruuden, ja hänellä oli ollut terveitä ihmissuhteita, oli todennäköisempää selvitä vähemmällä."

Kivimäen mukaan on ongelmallista esittää, että kokonainen sukupolvi olisi invalidisoitunut henkisesti sotakokemustensa takia. Suurin osa rintamalla palvelleista jatkoi elämäänsä siviilissä suhteellisen normaalisti.

"Helposti ajatellaan, että kaikki sodan kokeneet olivat traumatisoituneita loppuelämäkseen. Niin ei ollut. Meidän rauhan aikana kasvaneiden näkökulmasta hämmästyttävämpää on oikeastaan se, kuinka useimmat jatkoivat normaalia elämäänsä kauheista kokemuksista huolimatta – opiskelivat, perustivat perheitä, aloittivat harrastuksia ja niin edelleen."

Teksti: Jaakko Mikkola

Kuva: Niko Rakkolainen